Puhuin tuossa toissailtana ystävän kanssa siitä, kuinka välillä elämä rullaa niin perkeleen hienosti eikä mikään ole vialla, kunnes tulee sellainen kausi että ryvetään pohjamudissa ja yritetään päästä ylös. Minulla taitaa olla nyt se pohjakausi meneillään – heräsin siihen, että minun elämä ei ole mikään biletyskiiltokuva vaan olen ihan vitun uupunut ja ystävyyssuhteeni vaikuttavatkin yhtäkkiä pinnallisemmilta kuin ennen. Johtuisiko siitä, että keskityn juoksemaan kaikenmaailman saatanan kokouksissa ja olemaan kännissä siinä välissä, ettei vaan tuntuisi siltä että en jaksakaan kaikkea?
Yleensä ihminen sairastuu silloin, kun kroppa vaatii väkisin tarvitsemansa levon, vaikka pää olisi vielä ihan vauhdissa. Minulle kävi just niin. Eräänlainen stressi hellitti hieman otettaan kun sain sanottua minua painaneet asiat ääneen ja eiköhän setä Kuume päättänyt napata kiinni kun kerrankin mahtui porukkaan.
Olen siis kipeä, turhautunut ja vihainen kuin väärinymmärretty sopuli. Ehkä jopa vittuuntunut ympäröivään sakkiin, joka ei tajua, että sisäänpäinlämpiävyydellä ei saavuta yhtään mitään. Ehkä pitää jatkaa sitä itsenäistä linjaa jota olen vuosien aikana yrittänyt karistaa. En tiedä onko se muiden ihmisten pelkoa vai yksinkertaisesti sitä, että minua ei tajuta enkä minä tajua muita. Mutta minusta ei ole kenenkään parhaaksi ystäväksi. Ei ole koskaan ollut, mutten koskaan ole ollut yksin. Hätää ei siis ole.
