Second time fucker

Vittu vitun vittu.

Anteeksi kielenkäyttöni. Anteeksi myös se etten koskaan kirjoita sopivin väliajoin. Nyt pitää kuitenkin kirjoittaa uudelleen koska tekis mieli heivata ihtensä katolta. Vielä ilmeisesti jokseenkin järjissäni koin, että heivaan itseni ennemmin henkisesti katolta tänne.

En jaksa olla niin vitun typerä, että syyttäisin ylimalkaisen kurjasta olostani maanantaita. Ihan on oma syy. Jos kahvi on loppu, sitä pitää ostaa. Jos läskittää, pitää syödä vähemmän ja juosta. Jos essee ei suju, pitää olla fiksumpi. Jos loukkaa sellaista ihmistä, jota ei ikimaailmassa haluaisi loukata, pitää pyytää nöyrästi anteeksi ja sitten kadota ts. mennä itseensä (ei sillä tavalla) riittävän pitkäksi aikaa. Riittävän pitkä aika on se, joka riittää anteeksiantamiseen. Sellaista en osaa määritellä.

Mutta olin väärässä, taas. Kyrpii myöntää. Mutta mikäpä ei minua kyrpisi, se nyt on jo todettu. Nyt myös myönnetty. Saisinkohan anteeksi.

Missähän helvetin välissä minusta tuli epämiellyttävä persoona? En ole käsittääkseni ollut sellainen.. kymmenenvuotiaana? Tai sitten olen ollut riittävän typerä uskoakseni, että olen jotenkin ihan kiva ja joku tykkää minusta. Juonpa vielä kupillisen paskacappuccinoa lohduttaakseni itseäni. Vaikka minä en ole tässä se joka lohtua ansaitsee.

Yritä nyt edes

Yrittäjyyskasvatus, yrittävä elämänasenne, yritys, yrityksen pyörittäminen, yrittäjä.

Olenko minä yrittäjä? Millainen on yrittäjä?

Yritän vääntää esseetä yrittäjyydestä erään yrittäjyyskirjan pohjalta. Ei tule mitään. Onko vika huonossa kirjassa, siinä, etten ymmärrä sitä tai käsitettä yrittäjyys vai yksinkertaisesti siinä, että en ole yrittäjä tai yrittäjähenkinen?

Yrittäminen nyt on helppo ilmaus sinänsä. Pakko yrittää tehdä jotain tehdäkseen ihan mitä tahansa. Aina pitää ensin yrittää, yrittänyttä ei laiteta. Kauhean kuluttavaa moinen toiminta osaa kuitenkin olla, jos ei ihan tarkalleen tiedä mitä yrittää. Minä yritän vaikuttaa ja vakuuttaa. En tiedä onnistunko yrityksessäni ollenkaan. Yritinpähän ainakin.

Yritän myös kauhean kovasti pohtia, missä olisi hyvä olla. Millaisessa kodissa, millaisessa koulussa, missä työpaikassa ja millaisten ihmisten kanssa. Välillä on siis, välillä ei. Kun minun idealistisessa hullumaailmassani olisi koko ajan hyvä olla. Not gonna happen. Vaikka miten paljon yrittäisi.

Rakas isäni pamauttikin eräällä automatkalla noin viikko sitten hienon elämänviisauden: "Älä koko ajan yritä niin paljon". No mitäs saatana pikkutyttö tekee kun opettajat ja lehtorit ja mentorit ynnä muut kohkaavat ympärillä siitä, kuinka yrittäjähenkisyys on hieno juttu sekä uusi Nokia, puhumattakaan siitä että yrittämisellä rikastuu ja muuttuu maailman parhaaksi tyypiksi.

Kumpaa uskon, maailman viisainta ja minut kasvattanutta miestä vai niitä muita? Vaikea arvata. Tästälähin yritän yrittää vähemmän.

Yritys hyvä kymmenen. Ja papukaijamerkki ja muuta paskaa.