One more thing

Kontaktin luominen on tärkein, mutta herkin asia maailmassa.

Tämä on nyt taas sitä saatanan sanahelinää, millä muka pelastetaan maailma ja ihmiskunta. Monesti olen silti vähän tuota mieltä. Minä olenkin sellainen tyhjäntoimittaja, taivaanrannanmaalari-idealisti. Semmoinen, joka ei ole aivan turha, mutta jolla ei oikein tee mitään.

Hyvää yötä. Pitäkää huolta ja luokaa hienoja kontakteja sillä välin, kun allekirjoittanut keskittyy haaveilemiseen ja mesoamiseen yhtä aikaa.

Minä en ole niitä tyttöjä

Olen sysipaska.

Omanarvonitsetunto näyttää ovaalia nollaa, sillä 0 ei ole pyöreä. Elliptinen ovaali. En silti voi harrastaa lempiaktiviteettiani surkuttelua kovin pitkäkestoisesti nyt, sillä on hommia mitä täytyy tehdä. Itsetunto on kohotettava nopeasti ja asiat hoidettava tunnollisesti.

Inhoan ja kartan konemaista toimintaa, sillä vain elämänilolla ja kiinnostuksella tehty työ on mielekästä jälkineen kaikkineen. Ongelma on se, ettei mikään avaudu minulle nyt mielekkäänä. Ehkä saan pontta ankarasta psyykkauksesta. Haluan luottaa tanssin elämiä pelastavaan voimaan. Aina ei sekään tepsi, mikä mieltäni kovasti peloittaa.

Toivottavasti se tepsisi tänään. Seuraava lääke on pitkä uni, aikalisä ja lamaantuminen.

Saatana sanoi mutta

Kuuntelen Täydellistä Ympyrää ja jokunen kyynel virtailee jo pitkin hehkuvaa poskea. Vihaan hehkuvia poskia. Tuntuu siltä, ettei poskissa olisi enää ollenkaan ihoa, vaan se olisi vaihtunut joksikin epämiellyttävän tuntuiseksi tekstiiliksi. Onneksi suolainen neste vähän viilentää poskirukkia.

Aivan ääretön väsymys on painanut jo useamman tunnin, kuolettavahkolta tuntuva kankkula taisi jo vähän helpottaa. Liskodiskoa odotellessa. Pitäisi saada riittävästi unta = mennä nukkumaan nyt heti, mutten tiedä osaanko uinua tällä pedillä. Olen liian levoton.

Niinpä. Mikä helvetti minua taas kalvaa?

Olen taas tässä. Minun tekee mieleni luovuttaa ja esimerkiksi myydä sieluni puutarhatontuille. Sisällä leimuaa polttava halu sanoa: "Anna olla, ei minusta olisi mitään tullut kuitenkaan." En kuitenkaan tee niin, koska olisi aivan liian yksinkertaista puukottaa itseään ja niitä toisia typeryyden toimilla. Ja siksi, koska olen hajottanut jo niin monta hienoa asiaa sellaisella idiotismilla.

Onko tämä syksyä vai sisäistä kieroumaa? Olenko ihan tosissani henkissadomasokististen ajatushirviöideni kanssa? Onko siinä mitään vitun järkeä, että ajattelen näin? No ei ole.

Joo joo, krapula on. Joo joo, menkatkin yrittää olla. Joo joo, suklaatakin on. Syön saatana sitten sitä, ehkä saadaan ne endorfiinit virtaamaan niin ei tarvitse olla tällainen helvetin nössö ja yliemotionaalinen elämästäahdistuja.

A dy dy dy dy dy

Koulu alkoi. Anteeksi, opiskelu. Ei, vaan asiantuntijuuden tavoittelu kulttuurituotannon saralla. Ensimmäinen päivä oli lomailun haurastuttamalle aivotoiminnalle jokseenkin tuskainen, mutta toisaalta hyvin avaava. Jonkinlainen ajatushiillos jäi päähäni kytemään, kyllä se vielä leimahtaa. Hieman kieltämättä jännitti ja jännittää edelleen. Itse opiskelu vaikuttaa helvetin mielenkiintoiselta, mutta pohdin, miten kauan minulla menee tottua rutiiniin ja saada pääni vastaanottavaiselle tuulelle.

Toisaalta rutiini ja äärimmäisen mielekäs tekeminen varmasti parantavat syksyn tullen laskevaa mielialaani. Niin paljon kuin tätä kultaista vuodenaikaa rakastankin, se laittaa minut itkemään ja surkeilemaan. Itkemisen suurena kannattajana en olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta joskus herkätkin tilanteet voisi hoitaa ilmaan itkuun pillahtamista. Tiedä häntä. Olen minä ihan valmis vollottamaan entiseenkin tahtiin, kunhan kukaan ei käy minua sellaisen vuoksi katsomaan aivan kieroon.

Yhtä kaikki, minä olen opiskelija.
Opiskelija.
Herre gud, ihan kuin viime kerrasta olisi kulunut useampiakin vuosia eikä vaan sitä loppujen lopuksi pikkuista yhtä. Olenpa vielä tässä alkuinnostukseni huumassa ihan satavarma, että minusta tulee hitonmoinen kulttuurituottaja. Repikääpä siitä.

Koska olisit perillä, jos nyt lähtisit kotiin?

Hakemalla työtä ja maksamalla vuokrani loin vähintään itselleni illuusion, että minussa on ehkä ainesta kunnon kansalaiseksi. Laitoin tämän myös facebook-statukseksi. Ha-haa.

Tosiaan, hain töitä. Jyväskylän Film Townista. Olisi helvetin huisia, jos pääsisin sinne, mutta olen varma että sinne on aika määrä hakijoita. Katsotaan.
Maksoin myös vuokran. Ajoissa, olen kunnon kansalainen. Ehdin toki jo panikoida varallisuuteni suhteen. Olin kokonaan unohtanut asumistuen (ja äidin) mahtavan voiman. Ja sen, että se maksetaan aina vasta kuun toinen päivä. (Joten taidan maksaa äidille lainani takaisin, ehkä.)

Elämä on siis taas helppoa, ei murehdittavaa. Olen taivaltanut huolettomana nyt reilun viikon. En ole vieläkään tottunut siihen. Voin kuitenkin kertoa, että viimeinen reilu viikko on ollut äärimmäisen rentouttavaa ja rauhoittavaa aikaa. Olen päässyt taas nauttimaan siitä nuoresta elämästä, mikä minulla on.

Tänään heräsin iltapäiväkahdelta pitkien unien jälkeen. Koomailin aikani, kunnes suuntasin rakkaan ystävän kanssa viettämään piknikkiä aaltopuistoon. Jos joku näki siellä tänään kaksi hullua tyttöä, ne olimme me. Lyhyellä matkallani sinne ehtivät polkupyörän ketjut irrota. Niitä väänsin aikani erään herrasmiehen minua auttaessa, mutta tunnelma ei laskenut. Tänään oli mukavaa olla typerä ja hassu.

Kuopion reissu tuli juuri niin tarpeeseen ja oikeaan aikaan kuin matka voi tulla. Reissu, jolla saatoin tajuta, millaisia ihmisiä ja ympäristöjä haluan ympärilleni. Reissu, jolla edes hieman ymmärsin, millainen haluan itse olla ja minkälaisena haluan minut nähtävän. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin – henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. En ole harrastanut vastaavanlaista itsetutkiskelua pitkään aikaan. Luultavasti siksi, ettei aivokapasiteettini ole yksinkertaisesti kestänyt enempää prosessointia, kuin mitä sille on annettu työssäni. En siis ole päässyt myöskään ahaa-elämysten äärelle aikoihin.

En ole kertonut tästä varsinaisesti vielä kenellekään enkä oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua. Tulisiko omia henkisiä oivalluksiaan juhlia ja riemuita vai pitäisikö niihin suhtautua kylmän viileästi uutena osana elämää?

Luulen, etten ole tajunnutkaan pohtimiani asioita vielä täysin. Siksi – kaikesta nauttimisestani huolimatta – tunnen oloni tällä hetkellä varsin orvoksi, kuten tuo kuvan pingviini. "Mulla ei oo paikkaa maailmassa yhyy" yms. Hassua kyllä, kämppäni alkaa hiljalleen tuntua paikalta, missä minun kuuluukin olla. Kodihkolta. Viikko takaperin löysin myös paikan, missä olen täysin kotonani. Se on vaan hieman vaivan takana, muttei se haittaa.

Orpo raukka.

He looks like a burrito

Viime aikoina kirjoittaminen ei ole sujunut. Veikkaan, ettei suju nytkään mutta pakkojulkaisen tekstin silti, sillä on reilusti turhauttavampaa kirjoittaa pitkät pätkät jotain paskaa ja poistaa se, kuin julkaista kyseinen sontapaakki laadun heikkoudesta huolimatta.

Niin, mitä minulle on tapahtunut viime aikoina. Työt hoidettu, lomahko meneillään, opiskelupaikka vastaanotettu – mutkien kautta, mutta tehty sekin. Olen viettänyt villiä ja viinanhuuruista, mutta lupsakkaa eloa hetken verran. Ajatuksensa on tarvinnut keskittää lähinnä siihen, pitäisikö vähentää ryyppäämistä tai siihen mitä laittaisi suuhunsa tänään. On huolestuttavan helppo olo, en voi olla pohtimatta koska tämä loppuu. Veikkaan, että surullisen pian, kun tajuan että olen rahaton.

Tällä nimenomaisella hetkellä kirjoitan Kuopiosta. Olen katsellut elämää täältä käsin vajaan viikon verran. Tekeepä hyvää poistua Jyväskylästä varsinkin silloin, kun kaupunki täyttyy ralliautoista ja niitä seuraavista jurpoista. Olen vähän hukassa sen suhteen, mitä teen, kun palaan kotiin. Mutta sekään ei huolestuta. Mikään ei huolestuta hirvittävän paljoa, on vaan ihan pirun outo olo asioiden suhteen, koska en ole tottunut olemaan huoleton.

Huolestuttavaa, että kaikki on niin... hyvin.