Politiikan pissaliisat?

"Jotkin asiat pitäisi lopettaa ennen kuin ne ehtivät alkaakaan. Esimerkiksi oikeistopuolueet."

Ei, en oikeasti ole tuota mieltä. Täysin. Joku turha poliitikko (taisi olla Niinistön Sale. Vai Väyrynen..) laukaisi joskus lauseen: "Vastakkainasettelun aika on ohi". Silloin olin niin pieni, etten sitä ymmärtänyt, mutta nyt pohtiessani asiaa uudemman kerran, voin todeta sen olevan paskapuhetta.

Jotta puolueiden välille saadaan eroja, tarvitaan vastakkainasettelua. Mielestäni ongelma on nimenomaan se, että puolueiden teesit ovat aivan liian samankaltaisia. Vaalien alla kaikki vastustavatkin ilmastonmuutosta ja ovat vihreitä. Ääripuolueet hyssyttelevät kantojaan. SDP ei tunnu olevan enää ollenkaan vasemmalla ja Kokoomus on kommarin kaveri.
Mitä tämä tämmöinen on, onko pissisilmiö iskenyt politiikkaankin?
Se on silkkaa bisnestä ja taktikointia kaikki.

Tuntuu, että ainoastaan pienet ja osaltaan myös kannattamattomat puolueet pitävät kiinni omasta kannastaan - edes vähän. Ei ihme, ettei tiedä, ketä äänestäisi kun kaikki naamat ja mielipiteet ovat muutamaa virkistävää poikkeusta lukuunottamatta aivan samanlaisia. Surullista kyllä, jokainen antamaton ääni on ääni Kokoomukselle.

Tänään Kokoomus sai - taas - sappeni kiehumaan. En ihan tosissaan ihmettele, että varsinkin nuoriso täällä päin tuntuu kääntyvän yhä enemmän vasemmalle ja vihreään suuntaan. Monet paljon pinnalla olevat, nuoret oikeistopuolueiden edustajat ovat käyttäytyneet typerästi, mustamaalaavasti ja suorastaan moukkamaisesti.
Heidän harmikseen se on tajuttu - kokkarien käytös on vihreille vassaripaskoille kotiinpäin.

Nämähän eivät sitten ole vain minun mielipiteitäni, vaan ehdottomasti myös kaikkien muiden. Enkä ole provokatiivinen.

Now you've got something to die for

"Usein ihmiset hakeutuvat semmoisten ihmisten seuraan, jotka saavat heidät käyttäytymään niin kuin he haluaisivat aina käyttäytyä."
Mistä sen tietää käyttäytyykö niin, miten oikasti haluaisi käyttäytyä vai esittääkö vaan?
Jos on alitajuisesti niin tottunut teeskentelemään, onko tunne enää aito ja erottaako sitä epäaidosta? Entä sitten jos erottaakin? Pitääkö sitten ryhtyä muuttamaan sitä tunnetta vai jatkaa lohdullista teeskentelyä, ainoastaan koska on niin tottunut siihen?
Mulla herää päässä satoja ja tuhansia kysymyksiä, joista noin kymmenesosaan kykenen kehittämään edes jonkinlaisen vastauksen. Jos joku muu voi keksiä mulle niihin muihin vastauksen, pyydän ottamaan pikaisesti yhteyttä.
Mun elämällä on aika kiire alkaa jo.

Kotiparatiisi

Mun ei ole ollut kovin hyvä olla kotona. Oikeastaan tämä kaksio ei ole edes tuntunut kodilta missään vaiheessa, olen vaan ikävöinyt vanhempien turvalliseen huomaan. Ehkä alkupään sisustuspostaukset olivat yksi epätoivoinen yritys saada tästä paikasta jotenkin lämpimämmän oloinen: "Hei, kattokaa mun kämppää kaikki eiks oo kiva".
Täällä on tuntunut oikein hyvältä olla ainoastaan silloin kun luukku on täynnä väkeä, ääntä, ruuan tuoksua ja lämpöä. Muuten paikka on ollut okei, kiva asunto missä voi käydä nukkumassa ja sotkemassa ja lähteä taas. Tai sitten ihan paska, hajottava räkäluola, missä yksikään tavara ei tunnu pysyvän paikallaan.
Mutta eiväthän ne kamat itsestään lentele.

Pohdiskelin tuossa ruokaa laittaessani, että ei kai missään ole kiva olla jos ei paikasta jaksa pitää huolta. Jos ei jaksa tehdä kodista kotia. Vähän niin kuin ihmisvartalosta on pidettävä huolta, että siinä viihtyy hyvin.
Siispä huolsin molempia kotejani. Laitoin herkullista ruokaa, jonka eteeen näin juuri sopivasti vaivaa (kiitos valmispastakastikkeen, jossa ei edes ollut arominvahvennetta eikä juustoa!), siivosin ja järjestelin tavaroita. Kohta tiskaan ja siivoan lisää. En tiedä auttaako se ihan oikeasti oloani, mutta ainakin on yksi hajoamisen aihe vähemmän kun on kämppä siistinä ja massu täynnä.

Epäilyttävän näköinen mönjä on tomaatti-soijarouhe-sipuli-vihreä papu-kastiketta. Nam!

Sata apinaa päässä yhtä aikaa huutavat

Lohduton lohtu.
Mistä mä sen tietäisin, millainen mun olo on nyt. Ihan liikaa tunnetiloja yhtä aikaa, ei niitä voi mitenkään kuvailla.
Miten helppo onkaan haluta, miten vaikea saada. Miten helppo on saada, miten vaikea pitää.
Miten helppo pitää ymmärtämättä miksi pitää, miksi ei pitäisi pitää. Miten lopulta ei tiedä, onko se haluaminenkaan niin helppoa kun ei tiedä mitä haluaa.

Ehkä pitää vaan hyväksyä, että tästä ei välttämättä tule helppoa.
Pysyä silti kannassaan, jos on varma että haluaa. Valintoja pitää tehdä ja niiden takana pitäisi pystyä pysymään - ainakin pääasiallisesti. Jos ei pysty, pitää pyytää anteeksi itseltään ja muilta. Aloittaa alusta.

Alusta aloittaminenkaan ei loppujen lopuksi taida olla niin helppoa kuin mitä siitä puhutaan. Alku on tyhjyys ja tyhjästä on paha nyhjästä. Ellei ole jumala ja kykenevä luomaan uuden maailman seitsemässä päivässä. Minä en usko sellaiseen ollenkaan.

Enkä niin asiallinen

Tässä teille taas sosiaalipornoa.
Kävin vaihteeksi jännittäviä monologeja päässäni. Automatkan aikana ne vaihtuivat dialogeiksi isäukon kanssa. Olen jotenkin luonut ihan uuden suhteen isukkiin näinä vaikeampina hetkinä.
Tuntuu yllättävän hyvältä saada tyystin erilaista näkökulmaa asioihin.

Mutta silti olen tehnyt omia päätelmiäni.
Ei mun kanssani voi luoda normaalia ja tervettä pari- tai ihmissuhdetta, koska en ole normaali enkä terve. Boheemi, isä sanoo. Vitun hullu, minä sanon.
"Sun pitäis hankkia itsellesi joku taiteilija, jota ei haittaisi se, että kaikki on vähän sekaisin."

Niin varmaan - toista kahelia ei kai hetkauttaisi niin paljon, että tyttö on ihan umpitunneli.
Fiksut järki-ihmiset, pysykää kaukana. Ihan tosi.

Kirjoita, kuin kukaan ei lukisi

Tähän ikään mennessä sitä ei voi sanoa tajunneensa jotakin elämän tärkeistä asioista ja niiden arvojärjestyksestä. Mutta pimeänä talvi-iltana, kun vihdoin pääsee lämpimään turvakoloonsa hetkeksi vain riistääkseen itsensä sieltä kohta pois, on ilmassa kaihoa. Onko tässä mitään järkeä? Eipä kai, mutta onko sillä mitään väliä?

Onko lauseen "Millään ei lopulta ole mitään väliä" sanominen tai allekirjoittaminen henkisen maailmanlopun lietsontaa? Se viittaa kaiken toivon menettämiseen ja ranteet-auki-en-enää-jaksa-tätä-angstimentaliteettiin, mutta toisaalta se antaa vapauden.
Vapauden tehdä mitä vaan, koska sillä ei enää ole väliä, mitä teet. Se ei merkitse, tuomitaanko sinut, arvostetaanko sinua tai pelätäänkö sinua. "Millään ei ole mitään väliä" on ase, joka oikein ja hyvin vähäisesti käytettynä mahdollistaa huolettoman elämän.
Se on kuin valta - yksikään ihminen ei osaa käyttää sitä oikein.

Miten paljon helpompaa on sanoa "Paskan väliä, mua ei kiinnosta", kuin "En voi oikein hyvin, enkä jaksaisi välittää enää itsestäni". Katsokaa näitä rikkinäisiä nuoria.

Niphredil

Minä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä.
Ei ole mitenkään mahdollista nähdä ihmisestä mitään muuta kuin kuori ja habitus, olkoon nyt sitten vaikka aura tai energiakehä, kun sitä ensimmäisen kerran katsoo. Toisella kerralla voi vaikka jutella, saada pintaraapaisua toisen persoonaan, ehkä ihastua myös sisimpään.
Mutta ei voi rakastua. Ei vielä. Ei toisella, ei kolmannella eikä neljännelläkään kerralla.
Olen sitä mieltä että rakastuminen vaatii paljon enemmän aikaa ja energiaa.

Minulla ei tällä hetkellä ole erityisen paljon energiaa. Kaikki se vähäkin pitäisi keskittää työhön, työhön, työhön ja treenaamiseen. Ei rakastumiseen, koska en kestä sitä.
Vaikka se tuntuu niin helvetin hyvältä, eikä mikään ole raskasta sillä hetkellä, kun tuntee olevansa itsekin rakastettu. Mutta rakastumisen tiellä ei koskaan saisi olla mitään.
Pitäisi uskaltaa olla vahva ja heikko yhtä aikaa. Antaa itsensä toiselle, mutta pitää huolta itsestään. Avautua, mutta pitäytyä omassa kannassaan.
Enkä minä ole koskaan ollut riittävän vahva.