Minulla on asenneongelma. Nyt on semmoinen tilanne, etten halua tehdä yhtään mitään. M I T Ä Ä N. Paitsi nukkua. Enkä tajua, mikä vitun järki siinä oli buukata koko hiton viikonloppu taas ihan täyteen. Haluaisin olla vaan kotona ja nukkua sylissä.
Ilosaari oli muuten loistavuutta. En jaksa kertoa siitä sen enempää, kuin että Pariisin kevät, DevilDriver, UNKLE ja Faith No More. Kahen päivän känni ja itkukrapula, joka meni onneksi nopeasti ohi.
Haluan nukkua. Sanonko vielä kerran?
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
torstai 8. heinäkuuta 2010
Someday somebody's gonna get run down
Neiti vitun idiootti on yhtä ristiriitaa taas.
Lähdetään taas siitä, että minulla menee oikein mainiosti. Pääsin siihen kouluun, mihin haluankin. Olen tyytyväinen itseeni. Mutta kun mua ei oikeastaan kiinnosta. Se on yksi hienoimmista asioista, mitä mulle on vähään aikaan tapahtunut, mutta en jaksa enää olla innostunut asiasta. Jaksoin päivän. Eikä tämä ole jumalauta normaalia, että suunnattoman hieno asia elämässä tapahtuu ja siitä jaksaa iloita 24 tuntia ja rapiat.
En tarkalleen tiedä, mistä kiikastaa. Onko kyse siitä, että olen niin epävarma, etten uskalla onnitella itseäni? Etten pidä saavutustani minään, koska en ole tottunut pitämään tekemisiäni kovin merkittävinä tai kunnioitettavina? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että muut asiat – esimerkiksi työ, ihmissuhteet ja tulevaisuus noin muuten – painavat mieltä liian kanssa? En tiedä.
Sen olen kuitenkin todennut, etten oikein uskalla enää puhua asioistani läheisille ihmisille. Nimenomaan vakavista ja itseäni koskevista asioista. Muutamia tärkeitä juttuja olen mainitsemalla kertonut, mutta haluaisin jutella niistä enemmänkin. En vaan osaa. En koe sitä tarpeelliseksi, ennen kuin ajattelen asiaa tarkemmin. Enkä silloinkaan jostain syystä tohdi vaivata ketään typerillä ongelmillani. Tiedän, että minua kuunneltaisiin. Kuten itse kuuntelisin – eikä se olisi mikään vaiva – mikäli olisi kyse läheiseni hyvinvoinnista.
Tännekin haluaisin laittaa kuvia löydöistäni ja muistoistani. Mutta en ole asiasta riittävän kiinnostunut. En ole mistään riittävän kiinnostunut ja se on pelottavaa.
Lähdetään taas siitä, että minulla menee oikein mainiosti. Pääsin siihen kouluun, mihin haluankin. Olen tyytyväinen itseeni. Mutta kun mua ei oikeastaan kiinnosta. Se on yksi hienoimmista asioista, mitä mulle on vähään aikaan tapahtunut, mutta en jaksa enää olla innostunut asiasta. Jaksoin päivän. Eikä tämä ole jumalauta normaalia, että suunnattoman hieno asia elämässä tapahtuu ja siitä jaksaa iloita 24 tuntia ja rapiat.
En tarkalleen tiedä, mistä kiikastaa. Onko kyse siitä, että olen niin epävarma, etten uskalla onnitella itseäni? Etten pidä saavutustani minään, koska en ole tottunut pitämään tekemisiäni kovin merkittävinä tai kunnioitettavina? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että muut asiat – esimerkiksi työ, ihmissuhteet ja tulevaisuus noin muuten – painavat mieltä liian kanssa? En tiedä.
Sen olen kuitenkin todennut, etten oikein uskalla enää puhua asioistani läheisille ihmisille. Nimenomaan vakavista ja itseäni koskevista asioista. Muutamia tärkeitä juttuja olen mainitsemalla kertonut, mutta haluaisin jutella niistä enemmänkin. En vaan osaa. En koe sitä tarpeelliseksi, ennen kuin ajattelen asiaa tarkemmin. Enkä silloinkaan jostain syystä tohdi vaivata ketään typerillä ongelmillani. Tiedän, että minua kuunneltaisiin. Kuten itse kuuntelisin – eikä se olisi mikään vaiva – mikäli olisi kyse läheiseni hyvinvoinnista.
Tännekin haluaisin laittaa kuvia löydöistäni ja muistoistani. Mutta en ole asiasta riittävän kiinnostunut. En ole mistään riittävän kiinnostunut ja se on pelottavaa.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Happy Monday... Fucker
Haluan nukkumaan. Näkemään unia lapasista ja villasukista ja pienistä oravista. Haluan saada nukkua niin pitkään kuin huvittaa, ilman että mikään piipittävä ja/tai soiva esine herättää minut aivan liian aikaisin tekemään jotain hyödytöntä. Tiedostan, etten anna unelle läheskään riittävästi arvoa, vaikka se onkin suloisimpia aktiviteetteja (heh heh), mitä löytyy.
Viikonloppu meni ehkä turhankin hurjissa, mutta vallan mukavissa merkeissä. Perjantai-illan tein töitä, jalkapallon ja mainion seuran lomassa. Lauantaina vuorossa olivat minulle etukäteen hyvin jännittävät, mutta loppujen lopuksi äärimmäisen miellyttävät mytkeet. Illan kohokohta ei varmastikaan ollut nilkan napsahtaminen a.k.a nyrjähdys. Pikku haaveri ei haitannut kovasti ennen kuin aamulla. Kiitos, promillet.
Nyt olen siis "rampa" – käveleminen luonnistuu, mutta hitaasti. Näytän vähän ankalta taapertaessani eteenpäin. (Minut ristittiin jo yksijalkaiseksi apinaksi, tänx.) Se siitä sitten, tididiidii. En taida jaksaa kertoa mistään enempää.
torstai 1. heinäkuuta 2010
I want to be adored
Olen pettynyt itseeni. Tein sen taas, vaikka lupasin itselleni, etten enää koskaan.
Ehdin jo sanoa, että nyt on parempi. Ettei tarvitse olla idiootti enää.
Mutta kun minä en osaa olla olematta idiootti. Olen yksi saatanan ääliö ja palikka.
Ei muuta tällä kertaa.
Kaikki on muuten hyvin.
Ehdin jo sanoa, että nyt on parempi. Ettei tarvitse olla idiootti enää.
Mutta kun minä en osaa olla olematta idiootti. Olen yksi saatanan ääliö ja palikka.
Ei muuta tällä kertaa.
Kaikki on muuten hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
