Dies irae, dies amore

Rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus.
Kuinka yksi maailman luonnollisimmista asioista voi olla niin jumalattoman vaikea?
Miksi itseään ei voi koskaan oppia rakastamaan?

Olen niin tarvitseva, että ahdistaa. Olen niin ahdistunut, että pelottaa. Olen peloissani koko ajan. Minulla tuntuu jostain syystä olevan suunnaton tarve kärsiä ja riutua. Kaikki olisi hyvin ja ihanasti, mutta minä teen kaikesta tuskaista miettimällä asioita, sanomalla asioita, joita ei pitäisi sanoa ja reagoimalla kuulemiini asioihin liian voimakkaasti. Pitäisi osata piiloutua itseensä, eikä antaa mitään ilmi niin helposti. Siinä rytäkässä tulee vaan paperiviiltoja sieluun.

Sanovat, että olen emootioeläjä, käyn tunteilla. Tottahan se on. Olen ihan vietävissä: oli tunne hyvä tai huono, se on aina voimakas. Välinpitämättömyyskin kaikessa kylmässä neutraaliudessaan on sattuessaan niin vahvaa, että se menee itsetuhoiseksi. Kun millään ei ihan oikeasti ole merkitystä. Joskus joku terapeuttisetä sanoi minulle, että oma herkkyys pitää osata nähdä voimavarana ja valjastaa se omaksi hyödyksi. Kyllä, teen kappaleita siitä kuinka tuntuu paskalta tai kummalliselta tai rakastan tai en rakasta. Mutta en minä yhtäkään tunnetilaani taida ymmärtää.

Joitakin asioita on hyvä saada ulos ja joitakin olisi hyvä pitää sisällään. Minä olen nyt taas tehnyt sen, että päästin kaikki asiat ulos ja olo on varmaan vähän puhtaampi. Liittyvätköhän nämä jutut nyt niihin tunnelukkoihin, joita mulla kuulemma on paljon? Olenko minä avannut sellaisen?

Hiljaa, tai alan noitua

Ah, täällä olen taas, tanssivien kissojen valtakunnassa. Paikassa, jossa pääni muuttuu aineellisesta abstraktiksi olevaksi, ajatukseksi, henkäykseksi – naukaisuksi. Paikassa, jossa sydämeni on vuorotellen jäätä, kiveä, kultaa tai lämmintä ilmaa. Oli mitä tahansa ainetta tai aineetonta, pääni ei koskaan ole tyhjä. (Ihan vaan biologisesta syystä – siellä on kaikenlaisia elimiä, joita päässä kuuluukin olla. Ja sydän, se on lihasta ja verta. En huijaa itseänikään.)

Minun on ollut tänään vaikea katsoa itseäni tai muita. On ollut vaikea saada ruokaa alas ja sanoja ulos. Kaulallani keikkuva keräkaali on tällä kertaa täynnä vihreää (ainakin kuvittelen sen vihreäksi) limaa ja tuntuu, että koko kuuppa olisi paisunut paineen vaikutuksesta suunnattomaksi kuumailmapalloksi. Vaikken sanoja saisi pihalle, haluaisin tuon elämääni tuhoavan mönjän ulos.

Tein tunnelukkotestin. Sen mukaan taidan olla aikamoisessa lukossa. Toisaalta se ei haittaa minua yhtään, se kuuluu minuun. Moisen pitäisi varmaan haitata ja huolestuttaa, mutta minkäs niille lukoille mahtaa. En ole oikeastaan edes ihan varma, uskonko typerään testiin. Kuka päättää, että minun pitäisi luopua pessimistis-kyynisestä ajatusmaailmastani ja olla itselleni erityisen armollinen?

 Kyseessä on vain jonkun keksimä lempeä elämäntyyli, positiivinen liibalaaba ja uskalla innostua -asenne, jotta ihmisten itsetunto kohoaisi ja turhanpäiväinen small talk helpottuisi entisestään. Minä olen hyvin tietoinen niistä asioista mitä osaan ja mitä en osaa. Olen myös huomattavan kykenevä small talkiin ja monesti jopa vallan onnellinen sekä iloinen, vaikken olekaan positiivinen luonne, enkä osaa odottaa hyviä asioita tapahtuviksi.

En siis osaa nähdä vainoharhojani ja tunnelukkojani pelkästään huonoina asioina. Pitäähän jonkun olla lukossa, ettei koko maailma olisi ammollaan. Ai niin, se testi sanoi, etten ole emotionaalisesti lainkaan estynyt. Hienoa.

Tales o' water

Ahdistaa ja vituttaa ihan ujosti, mutta sunnuntai on silti ystävä. Oikeat ihmiset saavat minut hymyilemään holtittomasti, kuin olisin uskovainen ja juuri nähnyt elävän ja olevan Jeesuksen. Lauantain, eilisen, kollektiivinen krapulointi, jamit ja herkullinen ruoka (vaikka itse mainostankin) kummittelevat takaraivossa tuoden lämpöä tähän liian aikaiseen arkeen palaamiseen.

Sanon viihtyneeni viime aikoina enemmän yksin mutta ihmisten keskelle minä kuulun. Sellaisten ihmisten, jotka ottavat minut syliin hymyillään eivätkä karsasta arkaa olemustani. Sellaisten, joiden keskellä saa olla myös yksin eikä ketään haittaa. Ei kai minusta olisi erakoksi, en kai sitä haluaisikaan. Kenties hiljalleen, hiljakseen alan löytää jotain, mitä olisi pitänyt löytää jo kauan sitten.

Otan vielä yhden kupillisen kahvia lämmikkeeksi, naksautan Bassoradion päälle ja koetan vaipua sinne, missä minä olen rento ja onnellinen. Yritän antaa itseni olla – se on yllättävän vaikeaa, vaikka sen pitäisi olla ihmisen perusolotila. Yritän muistaa vanhempien jo hävitettyyn Lundiaan kiinnitetyn rumahkon laatan, jossa luki: "Asioilla on taipumus järjestyä."

Huru-Guru

Ansaitse rahaa.

Rahaa, hirveesti rahaa.

Vittuako minä rahalla?

Vittuako minä yleisellä järjestyksellä?

Puhuin tänään erään ihmisen kanssa siitä, kuinka haluaisin pois valtion käpälistä - anarkistien sanoin oravanpyörästä – pois rahasta ja säännöistä. Minut kyseenalaistettiin. Väitettiin anarkistiksi. (Ehkä olen, mutta en minä siitä ilmauksesta silti pidä.) Ihan hitusen kainosti kenties loukkaannuin, mutta olin onnellinen, että pitkästä aikaa joku edes viitsi kyseenalaistaa minua. Kuunteli edes hetken.

Elän varmaan edelleen jotain suunnatonta teiniangstia ja samaa maailmantuskaa kuin neljätoistakesäisenä, kun viitsin jankuttaa samoista ongelmista kuin silloin. "Yhyy en kuulu mihinkään enkä haluu olla osa tätä vitun valtioo!1!11 viilviil!1!" Niin varmasti. En minä sano, etten olisi jossain määrin seesteisempi ja tyytyneempi osaani. Onnellisuudesta en tiedä. Kai voisinkin olla onnellinen, mutta sisällä riehuu joku vallaton kaukokaipuu ja tunne, jota en osaa kuvailla.

Elämä on nykyään pelkkää pintaa ja kevyitä kuulumisia. Ei minulla ole käsissäni enää lähes mitään syvempää. En minä tiedä ihmisistä enää mitään eikä kukaan tiedä enää minusta. Vai onko aina ollut näin ja nyt vasta tajuan tämän seikan? Enkä sano etteikö minulla olisi ystäviä ja ihmisiä joita rakastan. Silloin kun tämä typerä tunne tulee sisääni, pistän itseni turvalukkoon. Nykyisin se tulee vähän useammin kuin joskus aiemmin.

Totuushan on se, että kaikki me olemme lopulta yksin. Vaikka kuinka vannomme toisillemme ikuisia rakkauksia ja ystävyyksiä ja sielunkumppanuuksia. Mikään ei ole ikuista. Jos tunne ei vallankaan kuole, se ainakin muuttuu. Toivottavasti parempaan tai edes johonkin jotakin hedelmällistä tuottavaan suuntaan.

Taiteilijat eivät ole koskaan onnellisia

Kun ihminen poikkeaa valitsemaltaan tieltä, pääseekö hän sille enää takaisin edes kiipeämällä ojanreunoja pitkin?

Jännitys tuntuu vatsalihasten läpi enkä enää tiedä, olenko olemassa tässä vai jossain muualla.

"Kaikki järjestyy." No niin järjestyy, mutta miksi asiat piti sekoittaa niin, että ne pitää taas järjestää uudelleen?

Yritän purkaa turvonnutta päätäni pianon äärellä ja naapuri hakkaa joko kattoa tai lattiaa, en tiedä kuuluvatko äänet ylhäältä, alhaalta vai oman kalloni uumenista.

Mikä on minkäkin arvoista ja minkä arvoinen minä olen?

Mirrors

Joskus kaipaus (kaipuu, kaipaaminen) on niin suuri ja kipeä asia, ettei sitä voi edes määritellä. Ei jaksa vierittää kyyneliä silmistään ja laskuhumalassa miettii, onko muuttumassa tunnezombiksi. Tunnekuolema lienee kai helpotus, muttei tie onnellisuuteen eikä sellaiseen elämään, jota haluaisin elää. Miksi kukaan haluaisi elää puoli mieltä haudassa?

Sanotaan, että kotiin palaavat ihmiset eivät ole samoja oltuaan pitkään poissa, niin kuin pitkään yksin olleet eivät ole samoja kuin ennen yksinoloa. Missä vaiheessa sitä muuttuu lopullisesti? Entäs jos se onkin lopulta yllättävän helppoa unohtaa ne asiat, joiden kanssa joskus kuului yhteen, joihin sulautui ja jotka aikanaan olivat kiinteä osa omaa minuutta? Minä pelkään sellaista. Minä pelkään juurettomuutta, vaikka juureni eivät olekaan kovin kiinteästi missään. Olen rakentanut kodin siitä, mitä on ympärillä, ihmisistä ja tunteista – en niinkään kotiutunut yhteen tiettyyn paikkaan.

On myös ihan järisyttävän pelottavaa huomata muutokset omassa itsessään. Missä välissä ne ehtivät tapahtua, jos muutoksen huomaa vasta sen tapahduttua? Vai onko pienikin muutos ihmisessä niin suuri, että siitä järkyttyy väistämättä? Olen henkisesti aivan levälläni ja kenties enemmän murskana kuin koskaan, mutta silti tunnen itseni jotenkin vahvemmaksi kuin ennen. Uskomaton paradoksi. Olen rohkeampi, mutta pelkään enemmän. Tunnen enemmän, mutta olen kylmempi. En tiedä mitä ajatella.

Tällä hetkellä en taida keksiä yhtään asiaa, jota en pelkäisi. Ehkä kissanpentuja. Tosin pelkään niidenkin puolesta, sitä mitä maailma voi tehdä. Pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta olen täysin hysteerinen. Onneksi tiedän syyt näille hämmentyneille ja kummallisille tunteille. Onneksi pääsen pian pois täältä, muutamaksi hetkeksi sinne, missä on minulle rakasta kohdattavaa.

Like spinning plates

Hello darkness my old friend,

I've come to talk with you again.

Yksi merten takana, yksi täällä. Vaikka kuinka monta tuhatta ja miljoonaa missä lienevät, keskellä kohinaa, keskellä ei-mitään, metropoleissa, kylissä, vuorilla ja merenpinnan alapuolella. Entäs jos se olisinkin minä siellä tuntemattomassa paikassa, jossain, mihin kukaan ei löydä kuin sattumalta? Jossain, jossa henkilötiedot ovat turhia ja nimet merkityksettömiä.

Identiteettiä ei tarvitsisi määritellä, koska identiteetti olisi puhtaimmillaan ja aidoimmillaan.

En tiedä mitä tapahtuu. Haluaisin antaa kaiken vain liukua ohi ja jäädä tähän makaamaan. Toisaalta, en jaksa edes voida huonosti, koska asiat ovat melkeinpä hyvin. Keskityn nauttimaan siitä, että saan kulkea hetken alasti autiossa asunnossa ja vuodattaa kryptisiä, kyynisiä lauseita tähän henkiseen sontasoikkoon. Puhdistautua sisältä - tai ainakin rauhoitella itseäni kuvittelemalla, että tässä olisi jotain puhdistavaa. Toisin on, sillä kaikki on julkista, minä olen julkinen ja tämä vain poloista huomiohuorausta.

Liikaa tuntoherkkiä kohtia, arkoja kuin runnotut hartiat. Maailma taitaa taas kerran kulkea suoraan pääni läpi ja tehdä siitä valtavan painavan ja turvonneen. Jos silmistäni katoaa ilo tai jos hymystäni tulee väkinäinen, ei kenenkään tarvitse sitä nähdä. Jos tämä ei nyt tästä (kyllä se aina siitä), en aio puskea asioiden läpi, vaan jätän itseni tähän, katsomaan kun kaikki virtaa ohi. Kerään itselleni onnellisen hetken kerrallaan.

Ja se hänen piti kätkeä sydämeensä, pinnalta kultaiseen ja sisältä mustaan.