Katsokaa, hei katsokaa, kun mies murtuu

Kun minä olin pieni, mulla oli yksi syylä. Oikean käden keskisormessa. Hyvä syy näytellä keskisormea kaikille. Sitten kun kyllästyin syylään, tein, niin kuin kovat jätkät tekee ja purin sen irti. Nykyään minä oon vähän niinkuin tuo meidän alakerran mies, joka juo viinaa ja huutaa itsensä sekä muut kerrostalon asukit uneen. Paitsi etten huuda, koska huutaminen on rumaa.

Väsyttää ja turhauttaa. Kävin pitkästä aikaa urheilemassa, siitä tuli uskomattoman euforinen olo, varsinkin kun pääsi kuntosalin saunaan vielä jumpan (oikeastaan kolmen) jälkeen. Nyt euforia on kateissa, kun tekemättömyydet painavat taas päälle, nestehukka sekä riittävän hyvän ruuan puute aiheuttavat kolotusta pääkoppaan ja luukku muistuttaa taas ydinräjähdyksen jälkeistä tilaa.

Juoksisin turhaumani pois, ellen olisi riehunut tänään jo kahta tuntia. Huomenna nimittäin kolottaa, se on ihan varma. Sen sijaan siivoan minkä ehdin ja uskallan tähän aikaan illasta. Kylläpä helpotti. En jaksanut edes kirjoittaa kovin vittumaisesti, vaikka kaikki tarttuu kaaliin ihan liiaksi. Yleensä masennun joulunajasta, mutta nyt tuntuu ihan huippuhyvältä päästä vanhemmille lepäämään ja syömään.

Jos se ei ole ikuista

Ihmisistä tyhjä, mutta sekainen koti ja punaviinihaaveita. Minä ja Ville Ahonen istutaan tässä keittiön pöydän ääressä ja Ville laulaa minulle kauniita lauluja. Nukuin koko päivän ohi ja pohdin, mitä teen seuraavaksi.

Nyt olisi ihan autenttisia tilaisuuksia esim. siivota, tehdä töitä tai juosta ympäri kämppää. Jos laitan musiikin pois, täällä on ihan hiljaista ja rauhallista kaupungin mökää lukuunottamatta. Mutta pääkopassani jyllää nyt niin positiivinen flow, etten uskalla pilata sitä velvollisuuksilla tai ravaamisella. Jos täällä olisi piano, tietäisin tasan tarkkaan mitä tehdä.

Ville laulaa, että rakkaus ei ole ikuista. Ville on väärässä. Taidan lähteä ostamaan sitä punaviiniä. Jos vain kaksi lasillista, yksi molemmille, mulle ja Villelle.