Hello clock, hello time.

Kiirekiirekiire stressistressistressi.
Huomenna lähtö ANTI-festivaaleille Kuopijoon, jumalten kaupunkiin ja kalakukkoin mekkaan. Reissusta tulee toivottavasti ihan mahtava, mutta se voi kusta todella pahasti. Mikäli jälkimmäinen vaihtoehto ottaa tapahtuakseen, on saatava oma pää kritiikkiä vastaanottavalle kanavalle. Mielellään myös sellaiselle, että hyvin mahdollinen kritiikki ei osu ja uppoa sinne henkilökohtaiselle sektorille meinaan sitten sattuu, taas kerran.

Olen siis stressaantunut. Mitä muuta? Hormonit sekaisin ja itkettää. Jotakin uutta? En usko itseeni, tälläkään kertaa. Kerro jotain, mitä emme jo tiedä. No.. Ööö.. Mitäs keksisin?
Ai niin! Viihdyn kämpässäni. Se on siisti ja siellä on mukava polttaa kynttilöitä ja laittaa maukasta kasvispataa ja kuunnella Interpolia tiskatessa. Se on koti ja kotoisa sellainen.
Tykkään myös ihmisistä. Mulla on vallan mainioita tovereita, uusia ja vanhoja.

Voisin muuten syödä vaikka hevoisen, jos se olisi esimerkiksi vaikkapa kasviproteiinista valmistettu hevoinen. Onneksi minulla on ihan vitustipaljon (anteeksi törkeä kieleni) rukiista leipää ja sille päällystyxiä.

Rapakala

Eräästä facebook-keskustelusta:

"Pitäisköhän lähteä kaljalle.."
"Paha sanoo."
"Yhyy, näytän rentulta ja lähen sunnuntai-iltana yksin kaljalle. Kuin säälittävää."

Jumitan siis toimistolla, koska en halua mennä kämppääni. Sen piti tuntua kodilta ja se kesällä vähän tuntuikin. Muttei enää. Pimeän tullen se on pelottava ja sotkuinen loukko (jonka jääkaappi on täynnä ruokaa. Se tekee siitä kevyesti kotoisamman.)
En tiedä lähdenkö kaljalle. Ehkä kohtaan demonini ja menen kurjaan asuntooni nukkumaan kahdeksan tunnin yöunet.

Huonoa pohdintaa minusta

Omien ajatustensa ja tunteidensa selvittely on yllättävän vaikeaa, vaikka olisikin spekuloinnin ja turhamaisen syväanalyysin mestari muiden asioiden kohdalla. Olen yrittänyt päiväkausia setviä päässäni yhä kireämmälle kiertyvää lankakerää. Sepä ei aukea enkä kohta ehkä saa langan päästä kiinni. Menen vain elämän mukana tietämättä, olenko onnellinen vai kaipaanko jotain vallan muuta.

Jos ymmärtäisinkin kaipaavani jotakin erinomaisen erilaista, kaipauksen kohde ei ole lainkaan selvä. Mitä haluaisin tehdä elämälläni, jos en tekisi sitä mitä nyt? Miksi haluaisin tehdä jotain muuta? Kenen kanssa haluaisin aikani viettää? Missä toivoisin olevani? Kysymyksiä löytyy loputtomiin, eikä niihin löydä vastausta ajattelemalla sen paremmin kuin olemalla ajattelematta. Yritän siis tietoisesti olla myöskään odottamatta sitä ahaa-elämystä, jonka tiedän vielä joskus saapuvan.

Sillä välin voin keskittyä esimerkiksi paremmaksi ihmiseksi tulemiseen. Tai jotain. (Typerä ja töksähtävä lopetus johtuu yksinomaan siitä, etten jaksa enää kirjoittaa enkä viitsi muokata tekstiäni enää myöhemmin. Hah.)

Why is the bedroom so cold?

Olenko taas yhtä musiikkiuniversumin kanssa? Taidanpa olla.

Sitä ei ole tapahtunut vähään aikaan, että saisin kaiken irti jokaisesta tahdista, sävelestä ja sanasta. Luulin, että siihen tarvitsee teini-iän vaikeutta ja naiiviutta (ikään kuin minulla ei sellaista olisi enää). Johtui naiiviudesta tai ei, jumalallinen musiikillinen yhtyminen multiorgasmeineen tapahtui pitkästä aikaa ja teki minut niin onnelliseksi, että voisin pakahtua tähän suloiseen olotilaani.

Toinen seikka, mikä minut pitää kiinni elämässä on opiskelu. Haluan imeä kaiken tiedon ja opin itseeni kuin monni akvaariolasin planktonin (mitä?). Se saa minut taas himoitsemaan käytännön toimintaa. Tämä on positiivinen kierre, mikä tekee minusta joskus toivottavasti rautaisen ammattilaisen. Vaikka ala kiinnosti minua aiemminkin, en koskaan osannut kuvitella suhtautuvani näin suurella intohimolla vaikkapa valo- ja äänitekniikan kiemuroihin.

Tuntuu järjettömän helpottavalta kanavoida ylitsevuotavat tunne-energiani ja -turhaumani aineettomiin asioihin. Siinä säästetään monta ihmis- ja elikkohenkeä. Tai ainakin muutaman mielenterveys, toivoakseni. Omasta mielenterveydestäni en toki uskalla sanoa mitään, mutta sillä nyt ei ole niin väliä enää. Se taitaa olla jo valmiiksi vallan menetetty tapaus.

Rakennan sun sydämeesi taloa

Mitä sitten teen, kun minua ei ole? Kun ihmiseltä on viety kaikki merkittävä, hän on olematon. Hapetonta tyhjiötä nollasta äärettömään. Varjo ja olevan haamu – tai kone, joka toimii muttei tunne. Mitätön, merkityksetön, tuntematon ja melkein yhtä kuin kuollut.

Puhun hiljaa ja ohuesti – niin kuin lannistettu ihminen puhuu. Enää on jäljellä vain viimeisiä sanoja, niitä kaikkein hiljaisimpia, mutta lopullisia. Tärkeimmät on sanottu jo aiemmin. Siihen tarvittiin kaikki rohkeus, mitä minulla on koskaan ollut.

Ei ole mitään syytä nostaa päätä pystyyn tai edes yrittää tarpoa yhtään eteenpäin loputtomassa juoksuhiekassa. Jäisi siihen ja muuttuisi muinaisjäännökseksi. Puoliksi uponneeksi patsaaksi, jota iloiset, valkotakkiset turistit pääsisivät tutkimaan joka jumalan päivä.

Hämmentävä puhelu aamuyön tunteina vanhemman ja viisaamman kaksoseni kanssa avasi minulle inhorealistisen, pelastavan käsityksen siitä, miten aion elää vielä tästä eteenpäin. Neuvo teki minusta edes hieman turran ja helpotti.

"Mutta en mä tiedä mitä mä enää voin tehdä."
"Jatkat paskassa taivaltamista."

Leave this?

Hey
There goes my love again
No-one's
Coming now
Hey
Out on my own again
Fading face
Broken frown

Hey
I guess I'm fucked up again
No-one
Will find out
Hey
Stare at your feet again
Don't say
You don't know

Karnivool on jumalallista, mutta en tiedä oonko koskaan pelännyt näin paljon näitä sanoja. Kun kaikki on muka ihan hyvin ja onnellisesti. Hommat lähtevät rullaamaan, asiat hoituvat ajattelemalla ja puhumalla ja tekemällä. Mutta minua itkettää ja ahdistaa ja ihan mitä tahansa tapahtuukaan, olen lopulta yksin itseni kanssa.

Love will tear us apart - again

Maanantaiaamu. Iltapäivä, jos tarkkoja ollaan. Onneksi en ole tarkka. Olisinko ennemmin ylpeä, että olen herännyt jo tähän aikaan? En kai kehtaisi. Eihän se ole ylpeydenaihe, että herää kaksi tuntia myöhemmin kuin kunnon kansalaiset, vaikka se olisikin kaksi tuntia aiemmin kuin se-ihan-oma rytmi viime aikoina.

En pystynyt lähtemään kouluun, jota ei kuulemma saa kutsua kouluksi. Yhtä kaikki, jätin henkilökohtaisen opiskeluvelvollisuuteni väliin henkisen pahoinvoinnin takia. Minusta se on säälittävää, mutta on annettava säälittävyytensä itselleen anteeksi, koska muuten ei toivu koskaan. Ongelmani taitaa olla juuri anteeksiantamattomuus itselleni.

Selitelläkseni mahdollisimman paljon, en ihmettelisi jos minulla olisikin kuumetta. Oloni heiluu myös fyysisesti perusikävän ja erittäin ikävän välimaastossa. Kannatti manata, sanoi shamaani kun flunssan sai.
Olen siis kipeä, mutta rikas. Maksoin vuokran ja sähkölaskun. (En siis taida enää olla varsinaisesti rikas, mutta rahaa on käyttää. Sentään.) Taidan hipsiä sinne, missä myydään tavaraa rahaa vastaan ja ostaa jotakin, millä saan keuhkoni tervattua ja mieleni rauhoitettua. Tai sitten en.

Löysin Joy Divisionin, löysin Depeche Moden ja löysin Siouxsie and the Bansheesin. Löysin Petúr Benin, Blackfieldin sekä Sopor Aeternuksen uudelleen. Rakastuin. Osaisipa sitä rakastaa ihmistä yhtä pyyteettömästi kuin musiikkia. Tai kahvia.

... Ja vaikkei itse taitaisikaan pyyteetöntä, aitoa, avointa ja viatonta rakkautta, osaa kaivata sellaista. Harmi, että ei ole ketään joka osaisi rakastaa koko sydämestään. Näin puhuu tyttö, joka ei vielä hetki sitten uskonut mihinkään muuhun kuin rakkauteen ja sen kaikkivoipaan ja pelastavaan voimaan.

Mihin minä nyt voin uskoa?
Luovuuteen? Höpö höpö.
Savukkeisiin ja alkoholiin? Epäterveellistä.
Vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon? Idealismia, joka ei koskaan toiminut.
Itseeni? Viimeiseksi varmaan koko maailmassa.

Niinhän se on. Rakkaus repii meidät erilleen ja on julma. Eikä silti ole mitään niin vahvaa olemassa. Ihminen on heikoilla tässä maailmassa, vaikka luuleekin olevansa eliökunnan kruunu.