Taiteilijat eivät ole koskaan onnellisia

Kun ihminen poikkeaa valitsemaltaan tieltä, pääseekö hän sille enää takaisin edes kiipeämällä ojanreunoja pitkin?

Jännitys tuntuu vatsalihasten läpi enkä enää tiedä, olenko olemassa tässä vai jossain muualla.

"Kaikki järjestyy." No niin järjestyy, mutta miksi asiat piti sekoittaa niin, että ne pitää taas järjestää uudelleen?

Yritän purkaa turvonnutta päätäni pianon äärellä ja naapuri hakkaa joko kattoa tai lattiaa, en tiedä kuuluvatko äänet ylhäältä, alhaalta vai oman kalloni uumenista.

Mikä on minkäkin arvoista ja minkä arvoinen minä olen?

Mirrors

Joskus kaipaus (kaipuu, kaipaaminen) on niin suuri ja kipeä asia, ettei sitä voi edes määritellä. Ei jaksa vierittää kyyneliä silmistään ja laskuhumalassa miettii, onko muuttumassa tunnezombiksi. Tunnekuolema lienee kai helpotus, muttei tie onnellisuuteen eikä sellaiseen elämään, jota haluaisin elää. Miksi kukaan haluaisi elää puoli mieltä haudassa?

Sanotaan, että kotiin palaavat ihmiset eivät ole samoja oltuaan pitkään poissa, niin kuin pitkään yksin olleet eivät ole samoja kuin ennen yksinoloa. Missä vaiheessa sitä muuttuu lopullisesti? Entäs jos se onkin lopulta yllättävän helppoa unohtaa ne asiat, joiden kanssa joskus kuului yhteen, joihin sulautui ja jotka aikanaan olivat kiinteä osa omaa minuutta? Minä pelkään sellaista. Minä pelkään juurettomuutta, vaikka juureni eivät olekaan kovin kiinteästi missään. Olen rakentanut kodin siitä, mitä on ympärillä, ihmisistä ja tunteista – en niinkään kotiutunut yhteen tiettyyn paikkaan.

On myös ihan järisyttävän pelottavaa huomata muutokset omassa itsessään. Missä välissä ne ehtivät tapahtua, jos muutoksen huomaa vasta sen tapahduttua? Vai onko pienikin muutos ihmisessä niin suuri, että siitä järkyttyy väistämättä? Olen henkisesti aivan levälläni ja kenties enemmän murskana kuin koskaan, mutta silti tunnen itseni jotenkin vahvemmaksi kuin ennen. Uskomaton paradoksi. Olen rohkeampi, mutta pelkään enemmän. Tunnen enemmän, mutta olen kylmempi. En tiedä mitä ajatella.

Tällä hetkellä en taida keksiä yhtään asiaa, jota en pelkäisi. Ehkä kissanpentuja. Tosin pelkään niidenkin puolesta, sitä mitä maailma voi tehdä. Pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta olen täysin hysteerinen. Onneksi tiedän syyt näille hämmentyneille ja kummallisille tunteille. Onneksi pääsen pian pois täältä, muutamaksi hetkeksi sinne, missä on minulle rakasta kohdattavaa.

Like spinning plates

Hello darkness my old friend,

I've come to talk with you again.

Yksi merten takana, yksi täällä. Vaikka kuinka monta tuhatta ja miljoonaa missä lienevät, keskellä kohinaa, keskellä ei-mitään, metropoleissa, kylissä, vuorilla ja merenpinnan alapuolella. Entäs jos se olisinkin minä siellä tuntemattomassa paikassa, jossain, mihin kukaan ei löydä kuin sattumalta? Jossain, jossa henkilötiedot ovat turhia ja nimet merkityksettömiä.

Identiteettiä ei tarvitsisi määritellä, koska identiteetti olisi puhtaimmillaan ja aidoimmillaan.

En tiedä mitä tapahtuu. Haluaisin antaa kaiken vain liukua ohi ja jäädä tähän makaamaan. Toisaalta, en jaksa edes voida huonosti, koska asiat ovat melkeinpä hyvin. Keskityn nauttimaan siitä, että saan kulkea hetken alasti autiossa asunnossa ja vuodattaa kryptisiä, kyynisiä lauseita tähän henkiseen sontasoikkoon. Puhdistautua sisältä - tai ainakin rauhoitella itseäni kuvittelemalla, että tässä olisi jotain puhdistavaa. Toisin on, sillä kaikki on julkista, minä olen julkinen ja tämä vain poloista huomiohuorausta.

Liikaa tuntoherkkiä kohtia, arkoja kuin runnotut hartiat. Maailma taitaa taas kerran kulkea suoraan pääni läpi ja tehdä siitä valtavan painavan ja turvonneen. Jos silmistäni katoaa ilo tai jos hymystäni tulee väkinäinen, ei kenenkään tarvitse sitä nähdä. Jos tämä ei nyt tästä (kyllä se aina siitä), en aio puskea asioiden läpi, vaan jätän itseni tähän, katsomaan kun kaikki virtaa ohi. Kerään itselleni onnellisen hetken kerrallaan.

Ja se hänen piti kätkeä sydämeensä, pinnalta kultaiseen ja sisältä mustaan.