Uhmaikä.

En muista milloin olisin viimeksi ollut näin vihainen tai ahdistunut.
Vittujen saatana vappu on minun juhla. Ei mikään helvetin kuumetautikuppa saa tulla sotkemaan sitä.

Ja auta armias kun toteaa, että OK, olen yksin eikä kukaan sentään häiritse, niin äitimuori soittaa ja huutaa tekopirteällä äänellä "NO MOOOOI OOTKO SÄÄ VIELÄ KIPPEE?"
No jumalauta olen, en keskustele enää tästä asiasta kun vituttaa riittävästi puhumattakin.
Joo, äiti on oikein ihana, mutten kestä niitä puheluita heikolla hetkellä.

Kiitos aivan infernaalisen paljon, Zeus, tästäkin kurjuudesta.

Don't punish me with brutality

Puhu, hengitä samaan tahtiin, ota kasvoistani kiinni ja katso.

Mulla on ollut "muutaman valopilkun päivä" - päivä, joka olisi aivan perseestä ja vitusta ja sieltä, mihin aurinko ei paista ilman muutamaa piristävää ihmistä tai asiaa.
Tätä penkin alle kaivettuun metriseen kuoppaan vajonneen pääsykokeen, kipeilyn ja ruman naaman/yleisolemuksen siivittämää päivää ovat piristäneet erinäiset asiat, esimerkiksi suloiset olennot, joista osa on ihmisiä, osa esimerkiksi leopardeja. Päiväunet. Nauraminen ja liikaa puhuminen. Tässä niitä lepardeja, emo ja kolme pentua pesässään tuusaamassa milloin mitäkin (lähinnä unilla).

Kirpparireissu piristi osaltaan perseelleen mennyttä päivää, tein löydön, jota en malttanut jättää hyllyyn. Vappuviinit jäivät ostamatta, mutta ehdin huomennakin.
Mukaan tarttui tämä, jota en ehtinyt vielä itse kuvata. Kyseessä on siis Alchemy Gothicin Death & Rose-toppi, takana selässä on metallinen rengas. Koko oli nappi ja toppi aivan kuin uusi. Hintaa tuli 5 euroa. Jonkinlainen jumala on varmasti olemassa. (kuva/pic: Alchemy Gothic)

Illalla pahentunut kurkkukipu ei auta asiaa. Suussa maistuu kipeältä eli ihan -tun pahalta. Uskoisin, että se ei rajoitu makuun, joten pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat olleet alle kahden metrin läheisyydessä tänään. Olen death breath -mustekala, jota vappukaan ei kiinnosta.
Ajattelin ryypätä yksin pilkkihaalarissa. Jotain vitun hienoa punaviiniä. Joten tervetuloa morjenstamaan esim. kirkkopuistoon, jos näätte yhen reppanan liian isossa mustassa haalarissa.

Sinisissä kynsissä.

Ei pitäisi koukuttua sonnan kirjoittamiseen niin, että tarvitsee ilmaista itseään sitä kautta useamman kerran päivässä. Olen vaan niin hermostunut, vaikka en oikeastaan stressaakaan huomisesta. Todella ristiriitaista, että on ihan kohtuullisen rento fiilis, mutta pää meinaa silti räjähtää. Tekis mieli sanoa, että "Vitut koko helvetin pääsykokeesta, minä jään kotiin runkkailemaan ja juomaan kaljaa."

Tietysti siellä räjähdysalttiissa kopassa on satakakskyt+1 muuta asiaa ja siinä kun ne keskenään puuroutuvat, niin on semmonen borssikeitto kaalissa ettei siitä hevillä eroon pääse. Siksipä jäsentelen edes kaksi ajatusta ja helpotan ruttuelimeni (joo, just sen) taakkaa.

Muutan alle viikon päästä. Avaimet saan viimeistään maanantaina. Eihän siinä sinänsä tule mikään kiire, onneksi, koska asun porukoilla tällä hetkellä ja jos tavarata jää tänne, saan sen koska vaan pois täältä. Mutta halu ja tarve päästä omaan kotiin on suuri. Tilaan ja ympäristöön, jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa ja jossa päätösvalta on vain minulla. Vuokraisäntää lukuunottamatta. Se tuskin tulee käymään.

Nämä selitettyäni, silitettyäni itseäni ja vakuutettuani, että pysyn hengissä vielä, voin yrittää nukkumisen jaloa taitoa. Huominen on huomisen jälkeen ohi ja tämä maailman suloisin asia helpottaa ja rauhoittaa.

Tärkeintä on vallankumous

Pari päivää yöpaitamekkoa ja sotkuista tukkaa.
Ruotsalaisilla on sotkuinen tukka, ne laittaa hiuksiaan sekaisin varmaan kaksi tuntia.
Minulla siihen menee kahdeksan, tai ehkä kuusikin riittää. Joskus neljä. Jos mulla on joku apuna, voi mennä hieman vähemmän aikaa, mut siihen tarvitsee astetta enemmän energiaa. Itsekseni teen sen tiedottomassa tilassa. Mutta otsahiukset pitää aina kammata.

En uskonut, että koskaan sanoisin mitään tällaista - mutta jostain kumman syystä nyt tuntuisi hyvältä olla ihan turta ja tiedoton. Tunnoton - Jenni Vartiainen sanoisi varmaan niin.
Ehkä siksi, että elämä olisi helpompaa. Toisaalta, en ole kyllä koskaan oikein perustanut yksinkertaisesta elämästä. Eihän siinä ole mitään mieltä, jos elon polut ovat suoria ja siistejä. Minä tarvitsen kunnon kivikkoa ja käppyrää - pitää vähän hyppiä tunteakseen olevansa voimissaan!

Mutta nyt mulla on mustaa kahvia. Haaveita ei ole murskattu ennen huomista Konsan pääsykoetta. Ostaisiko joku mulle tupakkaa ja viskiä että saan kunnon raspikurkun huomiseksi? Mulla ei ole varaa kun ostin nättejä kynsilakkoja ja apteekin salmiakkia.
Desperado on liian matala ja mun pitäisi hannelelauriutua tai vaihtoehtoisesti paulakoivuniemistyä huomisaamuksi. Kurkku on kyllä siihen malliin kipeä, että ehkä onnistun.

Tänäänkään en osaa kirjoittaa yhtään. Anteeksi.
Saan aikaan vain surkumielistä tekstiä, vaikka tosiasiassa nautin tästä aamusta aivan suunnattoman paljon. Palaverissakin nauratti, kun fuckin' ituhippinä puhuin soija- ja seitannakkien puolesta. Lihanakit loppuivat kaupoista, hah.

HV. (Hyvää vappua.)

Se olis tiistai-ilta

Voi helevetti sentään, Katariina.

Enkä mä saa edes mitään kirjoitettua, vaikka sen piti nimenomaan olla ratkaisu hieman negatiivissävytteiseen tietotulvaan kallopallon sisätiloissa.
Kykeneväisyys on nyt rajallista ja tuntuu kummalliselta. Minä en ossaa taas.
Tulis jo se hiton vappu niin voisi työväen juhlapäivän varjolla unohtaa velvollisuudet.
Kyse taitaa ollakin siitä, etten ole koskaan tehnyt mitään, mitä itse haluan, ihan muista välittämättä.
Niin - eihän sitä saa/kannata, ehkäpä konditionaalissa "saisi" omaa tahtoaan noudattaa jos se käsittää mm. massamurhausta tai veropetoksia. Mutta voi varmaan arvata että minun tahtoni ei ole sellaista.

I let you violate me

Tuntuu ihan polttavan hyvältä olla olemassa juuri nyt. Tämä on helvetin vaarallista.


Tulella leikkimistä, sanoisi joku. Tanssia keihäänkärjellä.
Nautin siitä, näemmä. Tai en tiedä nautinko edes. Pakkohan tästä on nauttia. On pallo vähän hukassa, mutta tuntuu, että tämän on oltava vähintäänkin mielenterveydellisesti vaarallista ollakseen näin upeaa.

Enkä mä oikeastaan osaa sanoa enempää juuri nyt.
Olen vaan tosi onnellinen siitä, että tuntuu hyvältä.

Ain't that neat?

Play it cool. Always, no matter what happens, play it cool.

Se on tainnu toi Katariina olla taas vähän. Olin töissä eilen ensin 7 ja puoli tuntia normaaliaikaan, sitten toki jatkoin vielä kymmenestä pilkkuun. Wannabe-toimittajan hehkuvaa ja willihköä elämää.

Voi helevetti kun olikin taas maailman hienoin ilta. Uskomattoman kivaa.
Olisi tietysti pitänyt ottaa rauhallisemmin, ehkä nukkua, ehkä lähteä ennen sitä pilkkua.. Tai sitten ei. Jorailu ja ilomieli (lue:liemi) olivat liian suuria houkutuksia pikkutytölle ja niin sitä taas mentiin karaoken, tiskin ja tanssilattian väliä kun haastattelut oli tehty.

Minäpä kuitenkin heräilin sattuneesta syystä turhan aikaisin ja lähdin kipittelemään aamulla kotia kohti. Join vähän tsumppia, istuin pianon ääreen ja sain taas jotain kuraa aikaiseksi. Meidän keikka Yläkaupungin yössä varmistui ja tästä alkaa ankara valmentautuminen esitykseen. Ihanaa, mutta hirmu jänskättävää!

Joka tapauksessa, jokainen joka tämän nyt lukee, on velvoitettu kuulemaan Riina & Makeisia Aalto-museolla 22. toukokuuta kaiketi klo 18.30.
Tai teidät syödään. (Epävirallisessa promokuvassamme olemme niin hiton pelottavia, ettei kukaan edes uskaltaisi epäröidä saapumistaan)

Nyt kuuntelen Nine Inch Nailsia ja pitkän tähtäimen suunnitelmana siivota kämppä. NIN laulaa tuolla nyt että "nothing can stop me now." Mulla on just semmoinen olo nyt. Semmoinen olo on aika kohtuullisen mukava, tiedättekös.

When you get what you want but not what you need

When you feel so tired but you can't sleep

En ole nukkunut moneen yöhön kunnolla. Mua väsyttää ihan mielettömästi, voisin nytkin mennä nukkumaan. Mutta en vaan osaa. Tämä on kierre.
Ihmettelen suuresti, miksi en viimekään yönä saanut unta, vaikka kaksi edellistä olivat menneet vain muutaman tunnin unilla. Mietin, miten pysyin vielä tänään pystyssä ja tein mielestäni töitä tehokkaammin kuin muutamana aiempana päivänä.
Vain mieli on maassa, eikä mikään - mikä lyhyitä hetkiä sitten kosketti, kutitti massua tai jännitti - tunnu enää yhtään miltään. Pidän kuitenkin hymyn naamalla, koska sellainen minä olen. Sellainen minun kuuluu olla.
Henkinen väsymyskö näyttää näin olemassaolonsa?
Onneksi on toivoa, onneksi on jokunen ihminen, jonka kanssa viihdyn ja olen kotoisasti minä.

When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Uuvuttavuudessaankin sen on vain mentävä niin. Minä olin jo valmis kestämään ihan mitä tahansa itseni kustannuksella, mutten enää uskalla. Pelkään niin paljon sitä tilannetta, etten enää yhtäkkiä löydäkään minua, jonka kustannuksella voisin taas tehdä kaikkea vahingollista.
Kaikkea kevyen vahingollista. Kaikkea sopivan, sopusuhtaisen ja kierolla tavalla hassun vahingollista. Ei mitään tällaista, riipaisevan vahingollista. Tappavan vahingollista.

Falling in sorrow - joy bring me up

Mulla on ollut tosi kiva, rankka viikonloppu.
Eilen oli Ruamjain alias runkkujen 10-vuotisjuhlat ja konsertti. Minä istuin tietysti eturivissä haltioissani - osittain tyytyväisenä, osittain katuvaisena, etten ole lavalla itse. Konsertin jälkeen lähdettiin Aalto-salille pitämään hauskaa kunnolla. Juomaa, ruokaa, laulua ja tanssia. Vanhojen muistelua. Niitä hetkiä, jolloin rakastaa olotilaansa niin paljon, ettei haluaisi lähteä siitä koskaan. Tunsin olevani kotonani.

Tänään tanssittiin afroa antaumuksella. Käytiin kaupunginteatterilla ensin soundcheckissä, sitten lähdettiin Sohwiin palaveeraamaan ja syömään, illalla konserttiin tanssimaan kaikki muu sumuiseksi. Ja voi että tuntuikin hyvältä.
Siinä toinen porukka, jossa viihdyn kuin omassa sängyssäni. Lempeitä, aitoja ihmisiä ja ystäviä, joita yhdistää rakkaus tanssiin ja musiikkiin.

Muutama asia saattaa pitää munkin pääni kasassa vielä hetken. Ehkäpä.
Mutta nyt ei tunnu enää siltä, että elämässä olisi iloa. On vain melankolia ja yksinäinen pieni tyttö.

Tämä helpottaa elämää hetken verran.

Tässä olen, puhukaa suunne puhtaiksi!

"Vaikutat siltä, että kaipaat suoraa huutoa päin naamaa", sanoi eräs ystäväni äsken.
Voi hitto, että voikin joku olla oikeassa. Kaipaan juurikin ja nimenomaan sitä, että joku huutaa minulle totuuksia ja toimintaohjeita.
Että joku ottaa hartioista kiinni, ravistelee lujaa ja sanoo:
"Tajua jo, tyttökulta, ettei niitä hommia tällä tavalla hoideta."
Sitten sen jäätävän höykkyytyksen, huudon, ravistelun ynnä muun todellisuus-treatmentin jälkeen joku saisi ottaa minut syliin, silittää ja sanoa että kaikki on ihan hyvin.
"Ei mitään hätää. Olen tässä ja sinä olet turvassa."

Alku.

Päätin aloittaa alusta. Oikeassa, elettävässä elämässä ja maailmassa se on vähän hankalampaa, mutta voin simuloida uuden alun kohtuullisen yksinkertaisesti täällä blogimaailmassa. Siispä esittelen teille itseni rehellisesti, mutta liioitellen aivan järjettömän paljon.
Tässä päivitetty, surkeasti muokattu ja rakeinen kuva Katariinan uudesta naamasta.
Uusi otsareuhkakin tuli juuri oikeaan elämänvaiheeseen. Enkä ihan oikeasti pukeudu vaaleanharmaaseen kukkakuvioon.


Hei. Olen Katariina, 19-vuotias toivoton haaveilija ja ikuinen idealisti. Luulen olevani hippi, kommunisti, erilainen nuori ja keijukaistyttö - oikeasti olen vaan identiteettikriisistä ja myöhäismurrosiästä kärsivä outo tavis, jolla ei ole parempaa tekemistä kuin kehittää itselleen turhanpäiväisiä ongelmia ja pähkinöitä purtavaksi.
Rakastan musiikkia, mutta en ole pitkään aikaan kuunnellut sitä. Rakastan myös ruokaa, herkkuja sekä lisättyä rasvaa ja sokeria, mutta syön kaiken lightina ja mauttomana. Peräänkuulutan tasapainoisia ja terveellisiä elämäntapoja, mutta voin kituuttaa päivän syömättä, että viini nousisi paremmin päähän tai bilettää nukkumatta monta päivää putkeen.
Pyrin suojelemaan ja säästämään luontoa, mutta jos on mahdollista saada autokyyti julkisen kulkuneuvon tai omien jalkojen sijaan, valitsen aina sen.
Halveksin kerskakulutusta, mutta rakastan shoppailua. Minulla ei ole koskaan liikaa rahaa, mutta ostan liian kalliita elintarvikkeita ja tavaroita.
Pyrin olemaan sosiaalinen ja pirteä, mutta olen monesti jättänyt hyvät pirskeet väliin ilman syytä ja jäänyt kotiin synkistelemään.
Korostan itsenäisyyden ja vapauden tärkeyttä, mutta olen täysin läheisriippuvainen.

Hauska tutustua!

Piruvie.

Lupasin viimeksi esitellä kirpparilöytöjä. Valehtelin, ei semmoisia tullut esiteltäväksi asti.
Mutta mulla on uusi, hieno otsatukka ja uudet, tosihienot farkut, jotka näytän teille esimerkiksi ensi postauksessa! Tänään erilaista asiaa.

Joo-o, nimittäin arvaatteko pitikö mun suunnitelma huikattomasta huhtikuusta.
Niin kovasti kuin peräänkuulutinkin alkoholin avuja ongelmien ratkaisussa, toteutin taas eilen itseäni kittaamalla valkoviiniä, ihan vaan tiistain, uuden tukan ja terassikauden avajaisten kunniaksi. Terassillakin viihdyin sen 5 min, kunnes tuli kylmä. Ensimmäisen lasillisen (lue: piccolopullon) join ihan omasta halustani, kaksi viimeistä minulle pakkojuotettiin. Ainakin uskottelen itselleni niin.
Oli hauskaa pelailla Aliasta ja Heitä Sikaa, nauraa ja olla vaan. Olla pikkuhumalassa.
Mutta tein tyhmyyksiä. Tai puhuin tyhmyyksiä. Koskapa en tekisi tai puhuisi.
Onneksi olen kuitenkin ihan fraîchena töissä tällä hetkellä.
Olen vieläpä tunnollinen, ja otan tämän bloggailuajan ruokatunnista pois. Tai olen iltapäivällä 5 min pitempään.

Nyt muuten ainakin olen hukassa. Mites täältä sitten päästään?

Hukka tarkoittaa sutta.

Minä olen kyllä aivan helvetin hukassa.
Mutta nyt se tuntuu - ihme kyllä - ihan hyvältä. Tuntuu siltä, että näin kuuluukin asioiden olla. Alle kaksikymppisen naisen kuuluu olla hukassa, pihalla, kassalla, kahvilla ja kebabilla koko ajan. Se on elämän kiertokulku, selvät sävelet kuuluvat vakiintuneeseen elämäntyyliin ja minulla ei sellaista ole. Eikä kuulu olla.

Välillä saa olla varmuuden pilkahdus, mutta toivo löytyy aivan muista asioista. Toivo löytyy vapaudesta, anarkiasta ja elämän katsomisesta monenväristen lasien läpi. Toivo on menetetty tai vähintäänkin katoamassa, kun päivärutiini valtaa arjen ja Emmerdalen katsominen pehmeällä, liian kalliilla sohvalla kuulostaa maailmanvalloitusta houkuttelevammalta.

Tänään tuntuu tältä. Mutta huomenna varmaan katson Emmerdalea sohvannurkassa ihan tyytyväisenä.

Lähden tänään kirpparikierrokselle. Kevätshoppailuun menisi muuten liiallisesti lateja. Tällä kertaa aion esitelläkin löytöni, mikäli niitä tulee.
Olisi hienoa pystyä päivän asu-tyyppiseen politiikkaan, koska olen viime aikoina vähän katsonutkin, mitä laitan päälleni. Pohditaan.

Levottomat, palavat jalat.

Mun pitäisi jo nukkua - olisi jo tunnin verran varmaan pitänyt - mutta on levoton olo.
Silloin, kun on tällä tavoin levoton olo, ei nukuta. Ei välttämättä edes pysty nukkumaan.
En tiedä nyt aivan tarkalleen taaskaan, että mistä tämä järjetön levottomuus oikein johtuu.
On minulla aavistukseni kyllä, mutta ei ikinä kannata uskoa aavistuksiin. Varsinkaan jos on herkkä (lue: yliherkkä) naisihminen ja jos suinkaan on taipumusta ylitulkintaan.

Oikeastaan - parinkymmenen sekunnin analyysin tuloksena voin todeta, että mulla on kuin onkin aika paska olo. Vaikka kaiken piti periaatteessa olla ihan hyvin.
Mutta kun mun aivot (vai onko se sydän vai sielu vai solar plexus, karma, astraaliolemus, tunnekeskus...) eivät voi sallia sitä mulle. Kun mikään ei koskaan voi olla hyvin, koska kaiken kuuluu olla huonosti ja paskaa ja sellaista, että on aihetta vikistä onnettomasti ihan mitättömistä syistä. Mitättömistä, maailman suurimmilta ja painavimmilta asioilta tuntuvista syistä.

Viina on viisasten juoma.

Huikaton huhtikuu.
No mitä helvettiä?
Alkoholinhan piti olla helppotus näihin päänsisäisiin ja -ulkoisiin ongelmiini. Punkkua naamaan ja pohtimaan filosofisia. Ei kai mikään auta niin hyvin kuin lähteä laitettuna ja itsevarmahkona paikallisiin kapakoihin katsomaan, miten se oma viehätysvoima toimii. Tarkoituksena on aina juoda pari, pitää vähän hauskaa ja palata kotiin huomatakseen olevansa ördäyskansan yläpuolella. Neljän absintin jälkeen sitten toteaa olevansa ihan pelti kiinni eikä enää todellakaan minkään yläpuolella. Hyvä, jos lattiatason.

Mutta silti - juominenhan on ratkaisu kaikkeen, eikö? Holi nostaa tunteet pintaan ja pistää ihmisen avoimeksi. Paha olo ja vaivaavat asiat pitää saada ulos. Kunnon känni päälle vaan ja sitten joko itketään, nauretaan tai jorataan tuskat pois.
No viime keskiviikko oli nyt sitten sellainen iltama, että kaikki tavoitteet toteutuivat. Itkettiin (en siis ainoastaan minä), naurettiin, huudettiin ja tanssittiin.
En tiedä katosiko kenenkään tuska - ainakaan pysyvästi- mutta sentään oli hillittömän hauskaa niinä hauskoina hetkinä.
Se kuitenkin saa riittää nyt. Olen niin herkässä tilassa, että biletys ei tee mulle hyvää. Vannon vähintäänkin tämän kuun ajan tervehenkiseen terapiaan urheilun, taiteen ja vitamiinipitoisen ruoan muodossa.
Katsotaan sitten, mikä superihminen olen vappuna.

Kiss and weep, darling.

Silmissä palaa liekki ja minä vannon. "Kukaan ei enää ikinä saa satuttaa minua tällä tavoin. Kukaan ei saa hyppiä varpailleni, murskata niitä. Kukaan ei saa hyppiä sydämelläni niin, että veri lentää ikkunoihin ja kuivuu ruskeaksi. Kukaan ei saa satuttaa minua enää ikinä."
Miten kovasti tekisikään mieli puhua hellästi ja lempeästi, olla kärsivällinen.
"Rakastan sinua, mutta älä enää koskaan, koskaan tee minulle näin."
Ja silti huudan: "Jumalautavittu, mitä sinä kuvittelet tekeväsi, ei minua näin kohdella, perkele tiedätkö edes miltä minusta tuntuu, saatana, sinä rikoit minun sydämeni ja kaiken mitä minussa on. Minä kuolen nyt ja kuolen yksin."