Jokainen malja vie meidät lähemmäs harmoniaa.

Parempi maanantai? I bet.

Sain kuittia erään tekstini (ei siis blogitekstin) kieliasusta. Masennuin ensin, mutta totesin ottaneeni riskin kirjoittaessani sillä tavalla. Tulin tulokseen, että olen helvetin tyytyväinen, että otin sen riskin. Mun takana seistään tässäkin asiassa. En ihan tosi ole yksin - se on mielettömän hienoa huomata.



Viihdyin töissä hyvän musiikin ansiosta. Soittimessa pyöri Pariisin kevättä, Death Cab For Cutiea, Lamb Of Godia ja vähän Putron Samuliakin. Iltapäivällä viihdyin rakkaan ystävän kanssa ja nyt viihdyn hieman uudehkoissa hiuksissani. Huonosti alkanut päivä unettoman yön jälkeen kääntyi voitoksi.
Viihdyinpä myös kameran edessä, pitkästä aikaa. Kuvat ovat kuin ovatkin rakeisia, mutta se on oikeastaan niiden tarkoitus. En vaan saanut muokattua niitä riittävän uskottaviksi.



Tukka on siis uudehko. Otsatukan vähän kolmiomainen malli ei näy kuvassa hirvittävän hyvin, mutta sellainen se kuitenkin on. Väriä vähän paranneltiin punaisella hoitoaineella.
Ja niin - kaulassa killuva koru on muuten yksi lemppareistani, vaikkei edukseen erotu sekään tuosta kuvasta (kerrankin saan jotain esiteltyä!!). Kirpputori on ystävä.
Tämä päivä - kaiken kaikkiaan - hyvä.

Un week-end trés magnifique, non?

Mamma Mia & Dear God, what a weekend!

Perjantaina juhlittiin Emmi-rakkaan kaksikymppisiä a.k.a. aikuistumisbileitä tyttöjen ja mansikka- mango-lime- ja vaniljapirtelödrinkkien voimin. Pullo pyöri totuuksien ja tehtävien lennellessä seiniä pitkin. Loppuilta tai oikeammin -yö kului tanssiessa ja conga-rummutellessa Kharman loungessa. Ihan käsittämättömän hauska ilta, kiitos siitä!

Väsyneehkö lauantai lähti uuteen nousuun Ruamjain Etelä-Afrikka -hippaloilla. Sauna oli kuumana ja sitä käytettiin, ruokaa ja juomaa riitti. Allekirjoittanut pysyi ihan selviölinjalla ja silti oli jopa infernaalisen kivaa. Tyhmissä kuvissa ja videotallenteissa riitti nauramista ja järvi oli helvetin kylmä. Joku veneilijä taisi nähdä meidän tissit.

Kun varsinainen juhlapaikka oli jätettävä ihmisten unirauhan turvaamiseksi, suunnattiin joukolla etsimään jatkoja. Tarkoituksena oli piipahtaa Rentukassa, mutta sepä perkele oli sulkenut ovensa. Siispä jatkoimme matkaa kaksi metriä ja parin urhoollisen nuorukaisen johdolla päädyimme ranccoihin teknobileisiin Lillukkaan. Kuten Roosa asian ilmaisi tanssilattialla: "Tää on tosi vapauttavaa!"

Apostolinkyydillä Kuokkalaan, nyt on jalat ja kaikki muutkin jäsenet kipeinä. Pää ei, sentään, parempi siis olla selviö. Kiitos kaikesta, kuittaa uupunut Katariina.

Cool and daring.. U wish.

Minä olen se, joka sanoo ääneen ne kaikkein rumimmat jutut. Olen se pieni tyttö, joka juo kaikkein terävimmät kaikkein kovimmalla tahdilla. Se riemuidiootti, joka ei rauhoitu kun pitäisi, vaan nauraa niille asioille, mitkä eivät ketään muuta huvita. Eikä lopulta minusta jää käteen mitään muuta kuin sekavia muistoja ja maksakirroosi.

Tässä elellään nyt kai massiivisen henkisen itsetutkiskelun ja kasvun aikoja. Taitaa olla turha vääntää rautalangasta, että olen vallankin kyllästynyt kuvaan, jonka annan ihmisille itsestäni. Enkä oikeastaan tiedä, onko mitään itua lähteä sitä muuttamaan. Tällainen minä olen kai ollut viimeiset lähes kaksikymmentä vuotta.

Jälkiruokakahvi, jonka hyvä kahvinkeittäjä keitti ja Omerta, jonka hyvä Lamb Of God soitti.

What about the demon rights?

Elon jännittävät polut.
Kolme pääsykoetta takana (konsa, ranska, biologia), joista yhteen mahdollisuus päästä. 4 to go.
Jospa jaksaisinkin vielä skarpata. Se on ollut yllättävän helppoa näinä muutamana päivänä, kun keskittymiseni pääasiallinen häiritsijä on ollut poissa. Jokin hyvä puoli siis siinäkin.

Kotini on kuin maailmanlopun jäljiltä. Päättelin, että joskus minulta salattuun aikaan siellä on käynyt merkkinsä jättämässä herra kaaosdemoni, MWAHAHAHAHAHAHA. Ei siellä muuten voisi siltä näyttää.


Sarvipää chaos demon löytyy keskeltä, vasemmalla ihana Drusilla oikeanpuolimmaisen, hurmaavan Spiken keralla (jota ei näemmä näy enkä jaksa lisätä kuvaa uudelleen sadatta kertaa). Kuka tunnistaa kulttisarjan? Kuva täältä.
(Neiti ruokkii tässä taas sisäistä nörtteyttään. Eilen tunnustin eräälle ystävälle, että voisin ihan oikeasti maksaa siitä, että mulle leikattais haltiakorvat. Pitäisikö nolostua?)

Tällä tontulla alkaa olla jotakin odotuksia tämän kesän suhteen. Pitäisikö siitä sitten huolestua?

Simple like a child

Kiire ja stressi tekevät minut toimintakyvyttömäksi. Totean sen ehkäpä neljättäsadatta kertaa nuoren elämäni aikana (on tietysti otettava huomioon, etten kovin montaa vuotta ole ajatellut koko asiaa).

Kaipa se on jonkinlainen alitajuinen suojautumiskeino, että oltuani ensin riittävän vihainen ihmishirviö tai vaihtoehtoisesti paniikissa kuin haulikolla uhattu pupu, suljen vaan kylmän viileästi typerät sekä turhat velvollisuudet pois ja keskityn rentoutumiseen.
Mikäli saan olla riittävästi yksin. Enkä puhu nyt aivan välttämättä pelkästään fyysisestä yksinäisyydestä, vaan myös siitä, että saan tehdä asioita itsenäisesti, olin laumassa eli en.
Tarvitsen erityisesti sitä, että kukaan ei kohdista henkilökohtaisia, neuvovia tai arvostelevia ajatuksiaan minuun eikä minulle.

Äärimmäisen jännittävää, että tietynlainen yksinäisyys saa minut ahdistumaan aivan valtavasti. Ahdistava yksinäisyys luo tunteen, jossa seinät tulevat päin, taivas tippuu niskaan ja kaiken muuttuessa paksuksi pimeydeksi koko maailma on yhtäkkiä aivan tyhjä. Odotan taas sitä oloa, kunhan pääsen tästä kämpälleni. Se tulee yleensä viimeistään nukkumaan mennessä.

Mutta tänään olin pitkään keskenäni kotona nauttien yksinolosta. Romaanisen filologian, tuttavallisemmin ranskan kielen valintakokeesta päästyäni lueskelin Cosmopolitania, tein ristikoita, söin jääkaapin tyhjäksi, join kahvia ja nukuin. Olo oli eetvarteista eetvartein.
Hyvä olo säilyi tanssitunnilla ja hyvän ystävän keralla jutellessa, vielä vanhempien luona saunoessakin, kunnes joku keskitti kiinnostuksensa nukkumaanmenoaikoihini.
Minulla ei ole arvostelukykyä sen suhteen, paljonko nukun. Ihme teiniangsti se taas nostaa päätään. Nostalgia.

Vill du ha?

Mulla olisi todella paljon taas "fiksua ja analyyttistä" pohdintaa ja asiaa, mutten viitsi laittaa aivo-reppanoitani niin koville. Joten jätän ensi kertaan.

Olen ollut ihan kohtuullisen vihainen tänään. Varmaan siksi, että olen nainen. Tai ihan vaan siksi, että täällä joku laulaa vaikka muiden pitäisi tehdä töitä. En arvosta, mutta nauroin tälle ihan sievän tovin. <3

Sur, sanoi ampiainen.

Yläkaupungin yö oli ja meni. Lauloin sydämeni kyllyydestä, en tiedä lauloinko hyvin, mutta sain pitkästä aikaa tehdä sitä. Annettu ja saatu palaute oli positiivista, tällä kertaa taidan ennemmin uskoa muita kuin itseäni - ihan vaan pitääkseni mielialan korkeammalla.

Lauantai-sunnuntaiyö meni riehuessa, jälleen- ja ensi kertaa näkemisissä, jopa joissakin konflikteissa ja huolenpidon hetkissä. Sunnuntaipäivä vierähti nukkuessa ja syödessä. Muutama olento hyvästelty, eräs toivotettu tervetulleeksi.

Taas saapui maanantai.
Kylmä ja sateinen ja kurja, mutta olosuhteisiin nähden vallankin positiivinen maanantai. Kastuin kertaalleen jo matkalla töihin ja viimeistään äskeisen haastattelureissun jälkeen olen kuin märkä rottavanhus. (Ajatelkaapa, miten hellyyttävä ajatus..)

Selviänpä tästäkin päivästä varmaan ankaralla työnteolla, tehden itsestäni koneen tai vaihtoehtoisesti haaveilemalla kosteasta jättisaniaismetsästä, jossa keijukaiset ja metsänhengettäret eli nymfit liihottavat ympärilläni ja jossa puiden tuoksu on huumaava.

Tuoksut muistuttavat minua jatkuvasti jo olleesta tai tavoittamattomissa olevasta. Tuntuu täysin käsittämättömältä ja pyörryttävältä aistia tuoksu, jonka olemassaoloa ei edes muistanut. Tai jonka olemassaolon muisti, mutta ei olettanut kokevansa sitä siinä hetkessä.
Sillä minä taidankin selvitä.

Millions de façons d'être désolé

Varoitan heti alkuun, etten ole henkisesti kovin tasapainoisessa tilassa tällä hetkellä.
Ihan hyvinhän tässä rullaillaan, vaikka kallo sanookin muuta.

Kaikkikykenemättömyyteni sen kun kasvaa ja kukoistaa. Tyhmä, ruma ja epäkelpo olo on kai tullut jäädäkseen - taas. Syitä sellaiseen ei sinänsä löydy, ainoastaan liiallinen stressi ja tekemisen yltäkylläisyys aiheuttavat vastareaktion, en kykene tekemään mitään ja vihaan sekä halveksin itseäni sen vuoksi. Pakko myöntää, ettei ole erityisen eetvarttia elellä päänsä sisällä, jos ei välitä itsestään ruttotautia enempää. Olen itselleni luuseri niin musiikillisesti kuin sosiaalisestikin, ulkonäöstä ja luovasta työstä puhumattakaan.

Yritän siis paikkailla orastavaa Katariina-vihaani ulkoisilla parannuksilla. Uusi, ihana kuontalo - joka on oikeassa valossa lähes verenpunainen - tekee osittain tehtävänsä. Sen vuoksi minussa on yksi ulkoinen silmää miellyttävä seikka. Hius on aivan vallattoman kauniin värinen ja juuri sitä mitä olen jo pidemmän tovin tavoitellut - kiitos taikurimaisen hyvän hovikampaajani - mutta sopisi toisen naamavärkin kanssa yhteen paljon paremmin.

Äärimmäisen typerää; tuntuu siltä, etten ansaitse näin sieviä hiuksia, saatika mitään suurempia positiivisia asioita. Minähän olen sitä mieltä, että mun pitäisi viettää loppuelämäni erakkona ja olla justiinsa niin ruma kuin olen, ihan vaan siksi, että olen niin mielettömän perseestä. Sekä henkisesti että fyysisesti.
Siitäpä herää iankaikkinen kysymys: Mitä perkeleen sahanpurua minun päässäni seilaa? Onko ihmisen naurettavuudella ja ennen kaikkea pinnallisuudella minkäänlaisia rajoja? Näinkö tämä tästä jatkuu, kunnes totean, että ei ole mitään järkeä suorittaa minkäänlaista panostusta itsensä eteen, koska ei ole sen arvoinen?

Pitäisi luultavasti keskittää ahdistukseen käärityt aggressioni rehellisehköön työntekoon eli "asian" kirjoittamiseen henkilökohtaisen paskan suoltamisen sijaan. Seuraavat puoli tuntia lupaan yrittää niin kovasti kuin ikinä pystyn. Välittämättä siitä, että olen oikeasti pelkkä onneton ja turhanpäiväinen vikisijä-apina.

Parantaakseni oloani ja keventääkseni mustaa, nestemäistä angstia valuvan tekstini onnetonta lopetusta siteeraan Viidan Laurin toiveikkaita sanoja:

Lienet eläin, taikka puu
kaikin soluin, sydämin
usko, tahdo jotakin
niin se kerran tapahtuu.

Stupid jerk

Minäpä ihan tosissani katsoin vähän jääkiekkoa äsken ja keskityin siihen. Se oli jopa mielenkiintoista. Kun tajusin kyseisen seikan, käytinkin sitten hienoisen tovin pohtiessani sitä, olenko sairas, sekoamassa vai muuten vaan idiootti. Tai ehkä en vaan jaksa ylenkatsoa asioita samalla tahdilla kuin ennen.

Jääkiekkohan on todellisuudessa vain junteille - kuten kaikki muukin penkkiurheilu - mutta ehkä alan hiljalleen olla sinut sen kanssa, etten välttämättä olekaan kaiken yläpuolella. Saattaa jopa olla, etten ole niin boheemi ja hienostuneen yliherkkä, melankolinen taiteilijasielu. Mites sit suu pannaan, tyttökulta? Näin meni taivaanrannanmaalaukselta pohja. Surullista, että maton veti jalkojeni alta musta, kuminen lätkä.

Mulla on niin onnellinen olo, ettei oikeastaan tee mieli olla niin hirmu tuskainen ja ahdistunut ja nyrpeä normaaleja aktiviteetteja kohtaan. Kiire on ja stressi ja erityisesti laulupaniikki, mutta en totta puhuen ole kovinkaan kiinnostunut asiasta. Hommat menevät niin kuin suvaitsevat mennä. Voin edesauttaa niitä omalta osaltani menemään mukavasti, mutta ihan yhtä hyvin voin katsoa välissä vähän jääkiekkoa.

On niin hirvittävän helpottavaa ja mukavaa olla kerrankin ainakin lähes tyytyväinen - ei tarvitse vihata koko palloa ja kaikkia sen asukkeja (ehkä kummituseläimiä, siilejä ja muita pörröisiä otuksia lukuunottamatta). Suosittelen onnellistumista kaikille. Kiitos ja rakkaudentäyteistä kevättä jokaiselle tyhmälle jääkiekko- (tms.)juntille.

Yön ääniä

Katariina klo 04.42:
Olin naamat. Nyt on hirmuinen hiccups, mutta olen sentään kotona (nyyh) ja auringo alkaa nousuhommiin. Jyväsjärvi oli matkalla hirvittävän kaunis ja usvainen ja tyyni.
Ainoat (ehkä) vastaantulijat toivottivat hyvää huomenta. Äsken säikähdin tukehtuvani ruisleipään, jota pakotan kurkusta.

Tämän älykkyyden riemuvoiton tallensin kirjallisen vuodatuskanavani paperiversioon. Olihan sitä toki kumottava lakkoa ja kuppia tietysti. Erityisesti keskellä viikkoa, kun on aamulla töitä. Eikä ennen pilkkua yksinkertaisesti voi lähteä kotiin.
Mutta olihan mulla aivan tavattoman hauskaa, taas kerran.

Spekulointi

Teet musta ihan tyhmän. Hölmön ja hassun ja huomionhakuisen hellyydenkerjäläisen.
Tuntuu kuitenkin siltä, kuin olisin ihan oma itseni. Oon vaan vähän parempi itseni kuin normaalisti.

Tuolla on pussikaljakeli ja mulla on joku helvetin tippalukko päällä. Tekisi mieli lipitellä pussi-spritzeriä (= valkoviiniä+vissyä) tai vaihtoehtoisesti pussi-sangriaa mukavalla porukalla kirkkopuistossa ja ruskettaa sääriä, vaikka niihin jääkin auttamattoman typerän näköinen raja.
Oikeastaan mulla ei olisi edes aikaa eikä rahaa sellaiseen. Hyvä sinänsä, etten ryyppäile. Juon mehua sen sijaan. Enkä juo mehuakaan.

Sitä paitsi, valkoiset sääret on ihan kivat.

Pin-up kittens

Ihanan jännä olo, perhosia vatsassa. Sinänsä huolestuttavaa, että olin aivan down tässä jokunen päivä sitten ja nyt on taas aurinkoista säätä pallon sisällä. Kutvanan olon syyt ovat moninaiset.

1. Saatan ehkä ottaa kissan. Pienen kissimirrin, joka pörrää mun sohvalla, aijaijai ja purmau vaan! Ainoat ongelmani ovat rahatilanne ja allergia. Ensimmäistä löytyy aina jostain kolosta, allergia on vähän pahempi. Mutta mun pitää vaan katsoa asiaa ja sitä kissaa. Haluan saada selville kaiken kyseisestä naukujasta. Kaikki sormet ristiin ja peukut pystyyn, että homma menee hyvin. Koputan puuta, hihii. :)
   
2. Jännittää keikka ja pääsykokeet. Sehän nyt on selvää. Ja kiire on, eipä siitä sen enempiä, koska se ei ole lainkaan kiintoisaa.
3. Vatsanpohjaa kutittaa kaikki, koska on kevät. Keväällä, kun massua kutittaa, tekee mieli laittaa nättiä päälle ja keimailla. Tyttö-olo, jota inspiroi pin-up ja vanhanajan glamour. Nam.

Kaksi brunssia

Neljä ruisleipää, kaksi banaania, kaksi vaniljajogurttia. 664 kcal.
Laittoman paljon kahvia. Maha täynnä, mieli virkeänä.

Olen vihannut peilikuvaani taas muutaman päivän ja harrastanut hajoilua auttamattoman paljon. Ainakin jälkimmäisen otaksun ja melkeinpä toivon johtuvan viikon takaisesta, kohtalaisen holtittomasta alkoholinkäytöstäni. Siksi olenkin juomatta ainakin tämän kuun. Katsotaan sitten, osaanko käyttää nautintoaineita fiksummin vai olenko edelleen onnettoman lärvihakuinen. Epäonnistuneesta "huikattomasta huhtikuusta" opikseni ottaneena ajattelen asioista vähän rennommasti. Minä en ryyppää siksi, koska se tekee minulle niin pahaa. En siksi, että todistaisin kellekään pystyväni siihen.

Ensin mainittuunkin saattaa väkijuoma vaikuttaa. Se on paisuttanut minut ulos farkuistani ja vääristää peilikuvani kaalista varpaisiin. Eilen katsoin itseäni kokovartaloheijastajasta ja mietin, missä välissä musta on taas tullut näin saatanan ruma.
Se hermostuttaa. Lähes kaikki hermostuttaa. Pidin äsken laittoman lyhyen lounastauon, koska en yksinkertaisesti pystynyt istumaan Ilta-Sanomien ja banaanin äärellä yhtään pidempään.

Stressi, josta luulin jo päässeeni tai jonka olemassaolon unohdin hetkeksi. Mulla on jatkuvasti joku ihmeellinen jännitystila päällä. Viime yön nukuin levottomasti, mutta onnellisena. Tällä purppuraisella sekunnilla en ole aivan niin varma siitä onnellisuudestakaan. Mulla on kylmä ja yksinäinen olo puolivieraalla työpisteellä. Istun mykät luurit päässä, koska se tuntuu turvallisemmalta. Jospa kohta jaksaisin laittaa musiikkia.
Ehkä jotakin piristäviä renkutuksia.

Torsdag är full of hope.

Aaaaaah ja voi tätä elämän riemua ja keveyttä!
Tuntuu siis hyvältä. Uudessa kämpässä on kaikki ihan vinksin vonksin ja heikun keikun, mutta se on kuitenkin minun. Minun oma. My precious. Sain loukkooni eilen sohvan ja pöydänkin ikkunan ääreen. Nyt alkaa järjetön purku- ja sisustamisprosessi. Kun asunto on kohtuullisen kondiksessa, voinkin sitten aloittaa sotkemisen.

Olohuoneesta puuttuu verhot ja tauluja pitäisi saada seinille. Kirjat hyllyyn, muuttolaatikot ja -säkit ja -kassit tyhjiksi. Vaatteita on niin maan helvetisti, etteivät kaappeihin mahdu. Mutta mikään ei voi haitata mua nyt, koska minulla on oma pikku koti ja siellä kahvinkeitin ja kaapissa pullo vaniljavodkaa yksinäisien hetkien varalle.

Yksinäisyyttä minä pelkään. Mutta siihenkin on totuttava, ettei aina voi kutsua jotakuta lämmittämään henkisesti kylmää asuntoa. Siksi se onkin lämmitettävä itse. Siinä minä en aio enää koskaan epäonnistua.

Kansalaiset, medborgare

Täten ilmoitan, että Katariina vastentahtoisesti, mutta nöyrästi suostuu myöntymään siihen tosiasiaan, että on koko Suomen yhteinen Huti-tyttö.
Hyvät ystävät, rakkaat runkkarit. Teidän ei tarvitse mokailla enää itse. Katariina tekee sen puolestanne.
Amen.

Onko tarvetta kertoa enempää?