Tales o' water

Ahdistaa ja vituttaa ihan ujosti, mutta sunnuntai on silti ystävä. Oikeat ihmiset saavat minut hymyilemään holtittomasti, kuin olisin uskovainen ja juuri nähnyt elävän ja olevan Jeesuksen. Lauantain, eilisen, kollektiivinen krapulointi, jamit ja herkullinen ruoka (vaikka itse mainostankin) kummittelevat takaraivossa tuoden lämpöä tähän liian aikaiseen arkeen palaamiseen.

Sanon viihtyneeni viime aikoina enemmän yksin mutta ihmisten keskelle minä kuulun. Sellaisten ihmisten, jotka ottavat minut syliin hymyillään eivätkä karsasta arkaa olemustani. Sellaisten, joiden keskellä saa olla myös yksin eikä ketään haittaa. Ei kai minusta olisi erakoksi, en kai sitä haluaisikaan. Kenties hiljalleen, hiljakseen alan löytää jotain, mitä olisi pitänyt löytää jo kauan sitten.

Otan vielä yhden kupillisen kahvia lämmikkeeksi, naksautan Bassoradion päälle ja koetan vaipua sinne, missä minä olen rento ja onnellinen. Yritän antaa itseni olla – se on yllättävän vaikeaa, vaikka sen pitäisi olla ihmisen perusolotila. Yritän muistaa vanhempien jo hävitettyyn Lundiaan kiinnitetyn rumahkon laatan, jossa luki: "Asioilla on taipumus järjestyä."

Huru-Guru

Ansaitse rahaa.

Rahaa, hirveesti rahaa.

Vittuako minä rahalla?

Vittuako minä yleisellä järjestyksellä?

Puhuin tänään erään ihmisen kanssa siitä, kuinka haluaisin pois valtion käpälistä - anarkistien sanoin oravanpyörästä – pois rahasta ja säännöistä. Minut kyseenalaistettiin. Väitettiin anarkistiksi. (Ehkä olen, mutta en minä siitä ilmauksesta silti pidä.) Ihan hitusen kainosti kenties loukkaannuin, mutta olin onnellinen, että pitkästä aikaa joku edes viitsi kyseenalaistaa minua. Kuunteli edes hetken.

Elän varmaan edelleen jotain suunnatonta teiniangstia ja samaa maailmantuskaa kuin neljätoistakesäisenä, kun viitsin jankuttaa samoista ongelmista kuin silloin. "Yhyy en kuulu mihinkään enkä haluu olla osa tätä vitun valtioo!1!11 viilviil!1!" Niin varmasti. En minä sano, etten olisi jossain määrin seesteisempi ja tyytyneempi osaani. Onnellisuudesta en tiedä. Kai voisinkin olla onnellinen, mutta sisällä riehuu joku vallaton kaukokaipuu ja tunne, jota en osaa kuvailla.

Elämä on nykyään pelkkää pintaa ja kevyitä kuulumisia. Ei minulla ole käsissäni enää lähes mitään syvempää. En minä tiedä ihmisistä enää mitään eikä kukaan tiedä enää minusta. Vai onko aina ollut näin ja nyt vasta tajuan tämän seikan? Enkä sano etteikö minulla olisi ystäviä ja ihmisiä joita rakastan. Silloin kun tämä typerä tunne tulee sisääni, pistän itseni turvalukkoon. Nykyisin se tulee vähän useammin kuin joskus aiemmin.

Totuushan on se, että kaikki me olemme lopulta yksin. Vaikka kuinka vannomme toisillemme ikuisia rakkauksia ja ystävyyksiä ja sielunkumppanuuksia. Mikään ei ole ikuista. Jos tunne ei vallankaan kuole, se ainakin muuttuu. Toivottavasti parempaan tai edes johonkin jotakin hedelmällistä tuottavaan suuntaan.