Dies irae, dies amore

Rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus.
Kuinka yksi maailman luonnollisimmista asioista voi olla niin jumalattoman vaikea?
Miksi itseään ei voi koskaan oppia rakastamaan?

Olen niin tarvitseva, että ahdistaa. Olen niin ahdistunut, että pelottaa. Olen peloissani koko ajan. Minulla tuntuu jostain syystä olevan suunnaton tarve kärsiä ja riutua. Kaikki olisi hyvin ja ihanasti, mutta minä teen kaikesta tuskaista miettimällä asioita, sanomalla asioita, joita ei pitäisi sanoa ja reagoimalla kuulemiini asioihin liian voimakkaasti. Pitäisi osata piiloutua itseensä, eikä antaa mitään ilmi niin helposti. Siinä rytäkässä tulee vaan paperiviiltoja sieluun.

Sanovat, että olen emootioeläjä, käyn tunteilla. Tottahan se on. Olen ihan vietävissä: oli tunne hyvä tai huono, se on aina voimakas. Välinpitämättömyyskin kaikessa kylmässä neutraaliudessaan on sattuessaan niin vahvaa, että se menee itsetuhoiseksi. Kun millään ei ihan oikeasti ole merkitystä. Joskus joku terapeuttisetä sanoi minulle, että oma herkkyys pitää osata nähdä voimavarana ja valjastaa se omaksi hyödyksi. Kyllä, teen kappaleita siitä kuinka tuntuu paskalta tai kummalliselta tai rakastan tai en rakasta. Mutta en minä yhtäkään tunnetilaani taida ymmärtää.

Joitakin asioita on hyvä saada ulos ja joitakin olisi hyvä pitää sisällään. Minä olen nyt taas tehnyt sen, että päästin kaikki asiat ulos ja olo on varmaan vähän puhtaampi. Liittyvätköhän nämä jutut nyt niihin tunnelukkoihin, joita mulla kuulemma on paljon? Olenko minä avannut sellaisen?

Hiljaa, tai alan noitua

Ah, täällä olen taas, tanssivien kissojen valtakunnassa. Paikassa, jossa pääni muuttuu aineellisesta abstraktiksi olevaksi, ajatukseksi, henkäykseksi – naukaisuksi. Paikassa, jossa sydämeni on vuorotellen jäätä, kiveä, kultaa tai lämmintä ilmaa. Oli mitä tahansa ainetta tai aineetonta, pääni ei koskaan ole tyhjä. (Ihan vaan biologisesta syystä – siellä on kaikenlaisia elimiä, joita päässä kuuluukin olla. Ja sydän, se on lihasta ja verta. En huijaa itseänikään.)

Minun on ollut tänään vaikea katsoa itseäni tai muita. On ollut vaikea saada ruokaa alas ja sanoja ulos. Kaulallani keikkuva keräkaali on tällä kertaa täynnä vihreää (ainakin kuvittelen sen vihreäksi) limaa ja tuntuu, että koko kuuppa olisi paisunut paineen vaikutuksesta suunnattomaksi kuumailmapalloksi. Vaikken sanoja saisi pihalle, haluaisin tuon elämääni tuhoavan mönjän ulos.

Tein tunnelukkotestin. Sen mukaan taidan olla aikamoisessa lukossa. Toisaalta se ei haittaa minua yhtään, se kuuluu minuun. Moisen pitäisi varmaan haitata ja huolestuttaa, mutta minkäs niille lukoille mahtaa. En ole oikeastaan edes ihan varma, uskonko typerään testiin. Kuka päättää, että minun pitäisi luopua pessimistis-kyynisestä ajatusmaailmastani ja olla itselleni erityisen armollinen?

 Kyseessä on vain jonkun keksimä lempeä elämäntyyli, positiivinen liibalaaba ja uskalla innostua -asenne, jotta ihmisten itsetunto kohoaisi ja turhanpäiväinen small talk helpottuisi entisestään. Minä olen hyvin tietoinen niistä asioista mitä osaan ja mitä en osaa. Olen myös huomattavan kykenevä small talkiin ja monesti jopa vallan onnellinen sekä iloinen, vaikken olekaan positiivinen luonne, enkä osaa odottaa hyviä asioita tapahtuviksi.

En siis osaa nähdä vainoharhojani ja tunnelukkojani pelkästään huonoina asioina. Pitäähän jonkun olla lukossa, ettei koko maailma olisi ammollaan. Ai niin, se testi sanoi, etten ole emotionaalisesti lainkaan estynyt. Hienoa.