Slow hands, slow brain, still heart.

Mitäs sitten, kun on paha tilanne, eikä olekaan ketään, joka auttaisi? Tai edes olisi siinä?

Onko kyse karmasta? Väistämättäkin on pakko ajatella olevansa huono ihminen.

En tiedä mitä teen tänään tai ensi vuonna. Haaveet eivät taida toteutua, enkä halua jatkaa näinkään. Olen huono sietämään pettymyksiä, varsinkin jos ei ole ketään, joka pitäisi minua sylissä kun itken krokotiilinkyyneleitä.

Pakko opetella ottamaan päivä kerrallaan ja pakko opetella olemaan yksin. Ihan totaalisen yksin. Takaraivossa ajatus, että tämä ihan helvetin oikeasti on vain ja ainoastaan oma syy. Masentavaa olla luuseri.

Tämä ei ole sitä elämää mitä haluan elää. Too bad, bitch.

Cucumber suicide

Itseilmaisuni on kenties varsin vajaata, koska en ole kirjoittanut ehkä vuosiin, mahdollisesti vuosikymmeniin. Ainakin tunne on täsmälleen sellainen. Elämäni on ollut hektistä kuin piriä vetäneen vesinokkaeläimen kohellus, mutta silti tuntuu, etten ole saanut mitään aikaan. Turhautuminen on vallankin massavaa, joten siksi tuntuu aivan äärettömän hyvältä tulla tänne purkautumaan.

Olen alkanut suunnitella välivuotta koulusta, jos vaan saan jotakin mielekästä työtä. En kyllä tiedä onko musta koskaan tuottajaksi. Ainakin vuoden aikana ehtisi ajatella asiaa vähän syvällisemmin, jos vain pääsisi – tai uskaltaisi päästä – käsiksi omiin ajatuksiinsa. Härkää sarvista jne. paskaa.

Mietin jopa sitä, että hakisin ulkomaille, esimerkiksi Ranskaan töihin ja hakisin sitten yliopistoon opiskelemaan ranskaa. Voisin käyttää rahani viinan ja uusien vaatteiden sijaan vaikka kielen intensiivikurssiin niin saattaisin saadakin jotain duunia. Tämä nyt on vaan päämäärätöntä haaveilua, kun en saa talousesseetä kirjoitettua. Enkä näemmä mitään muutakaan.

Osittain suunnaton syövän kaltainen turhauma sisuksissani johtunee siitä, että palasin Suomeen ja harmaanmustaan arkeen. Viikko Barcelonan lämmössä (vaikken auringosta pidäkään) ja rennossa, maailmaa rakastavassa ilmapiirissä teki hyvää aivonystyröilleni. Primavera Sound lienee to do -listalla ensi vuonnakin. Aloin jo hiljalleen uskoa, että elämä on kuin onkin hyvää musiikkia ja maailman parasta sangriaa. Arki iski silmille kuitenkin viimeistään silloin, kun kotiin palatessa eteisen pöydällä odotti kirjaimellisesti kasa maksamattomia laskuja, tili huusi tuskissaan menetettyä valuuttaa ja peilistä katsoi n. 25 kiloa lihonut, krapulaisen näköinen ja turpea mörkö.

Haluaisin sanoa, että ehkä tämä tästä, muttei kuulu tyyliin. Kai? Saavutan ainakin jonkinmoisen etapin matkalla kohti mielenrauhaa ja unelmaulkomuotoa, täydellistä ja yli-inhimillistä ihmisyksilöä, kun yritän kiinnittää itseni niin rakkaaseen sanan säilään.

Adeu ja hasta la vista rakkaat ja vähemmän rakkaat señoritat ja el bomberot. I'll be back.