Hello vegan

Osallistun haasteeseen, jossa on kyse pitkäaikaisesta, laiskuuden ja "vaikeuden" takia toteutumatta jääneestä haaveesta. Vietän maaliskuuni täysin vegaanisena (ainakin ruuan suhteen, en aio heittää ikivanhoja nahkatamineitani pois, mikäli niille on käyttöä).

Ajoittaiset vegaanikaudet ovat minulle lakto-ovovegenä tuttuja jo, mutta tällä kertaa tavoitteena on jatkaa vegaanielämää haasteen jälkeen, mikäli homma onnistuu riittävän kivuttomasti. Itsehän en kotiini osta kovinkaan paljoa eläinperäistä ravintoa, mutta koulu sekä parrakkaamman puoliskon ja vanhempieni jääkaapit vaikuttavat ravitsemukseeni melko paljon. Pitänee hamstrata soijamaitoa ja kantaa banaania aina taskussa, jos sattuu ettei saakaan kelpuuttamaansa ruokaa.

Seuraava ongelma on allergiat. Olen ainakin vähän yliherkkä usealle ruualle ja harmittavan moni niistä on joko hedelmä tai kasvis. Näihin kuuluvat ainakin tomaatti, kiivi ja suklaa, pähkinäallergiaa tutkin parhaillaan ja ananas aiheuttaa selkeitä oireita, joskaan en aio ikinä lopettaa sen syömistä. Aivan varmasti onnistuisin vegaaniudessa ilman näitäkin, mutta toki asia hankaloituisi. Olen nimittäin "pikaruuan" ystävä, kourallinen pähkinöitä, raakasuklaapala ja ananaspurkki korvaavat nykyäänkin lounastani.

Asiasta kolmanteen: minusta täysin kasviperäisen, tasapainoisen ravinnon saanti on edelleen liian hankalaa. Nyt en tarkoita kotiolosuhteita. Myös suurempien kaupunkien keskustoihin mahtuu monenlaista, myös vegaanipöperöä. Lähinnä viittaan siis koulu- ja työpaikkaruokaloihin.

Ainakin oman laitokseni keittäjät – vaikka ovat varmasti ammattitaitoisia ja laittavat usein maittavaa apetta – omaavat hyvin köyhän kasvisruokatietouden. Olen kuullut legendaa keskusteluista siitä, onko tonnikalapasta kasvisruoka vai ei. Se vähän hirvittää. Monesti myös lakto-ovovegetaaristen ruokienkin proteiinipitoisuudet ovat surkeahkoja. Ei se riitä, että on kermaa ja porkkanoita. Tekisi mieli käydä opettamassa soijarouheen käyttöä.

Yhtä kaikki, minusta tulee siis vegaani, ainakin vähäksi aikaa. En usko että sen jälkeen palaan takaisin vanhoihin ravitsemustottumuksiini, ellei aiv an erikoistilanteessa ole pakko ottaa äidin tekemiä kermaperunoita "kun se ei muistanut, etten käytä maitoa".

(Kuva vegaaniliiton sivuilta.) Ruokapyramidit ja -ympyrät ovat ihanan nostalgisia, tulee kouluajat mieleen.

Varoitus: tulevaisuus- ja olevaisuuspohdintaa

Elämä muuttuu, ihminen muuttuu, maailma muuttuu. Kaksi pysyy: selluliitti ja silmäpussit.

Olen viime ajat taas aivan sattumalta ajautunut pohtimaan olevaisuuttani syvällisesti. Mikä tuntuu aidolta ja aidosti hyvältä, mikä on pakotettua ja miksi teen juuri niitä asioita mitä teen? Olen alkanut viihtyä ihan himppusen enemmän yksin, mikä on hyvä. Aiemmin pelkäsin yksinäisyyttä. Muutos on toki pikkuinen, mutta minulle varsin merkittävä. Onko tämä nyt sitä ihmisenä kasvamista?

Rakastan työntekoa. Rakastan tuntea oloni merkittäväksi ja tarpeelliseksi, rakastan tarkastella huolella tehtyä oman käden jälkeä. Kiirettä en rakasta, mutta se on välttämätön paha tyydytystä tuovan työn keskellä. On toki rankkaa istua perseellään +-9 tuntia, naputella, venkslata ja soitella ynnä pohtia hommia loppupäivä, mutta ah sitä ihanuutta kun jonkun tärkeän toimen saa tehtyä valmiiksi ja hyvin. Minussa todellakin olisi ainesta työnarkomaaniksi, täytyy pitää kiinni myös omasta ajasta ja rauhasta.

Olen myös pohtinut ikääni. 20. Kaksikymmentä. Kaikki sanovat, että "olet vielä nuori, ehdit miettiä vakavia asioita myöhemminkin, sinulla on aikaa käydä vielä monia kouluja, nauti nyt ja riehu vielä kun jaksat ja ehdit" yms. Pidän kyllä vapaasta, aikatauluttomasta elämästä ja elämyksistä mutten kestä sellaisen päämäärättömyyttä loputtomiin.

Haluan tavoitteen. Olen todennut jo muinoin, että se ei ainakaan ole perhe-elämäidylli; rivarinpätkä, pari lasta, Volkswagen ja kultainennoutaja. Mutta mitä sitten? Riittävästi rahaa, että voin matkustella ja nauttia myöhemminkin? En tiedä. Sen pitää olla jotain luovuutta ja etsimisenhalua tyydyttävää. Jotain missä olen hyvä ja mistä saan kenties muutakin kuin hilloa.

Pelkään, että pohtimisaika jää liian lyhyeksi.

Miksi kiire ja vastuu tuntuu näin hyvältä? Ja miksi mielummin nukun yöni kuin juhlin ne? Miten ihmeessä voin edes olettaa tietäväni mitä haluan elämälläni tehdä? Tämä on hyvin huolestuttavaa, mutta tuskin pysyvää.

Dippadai, sanoi hepokatti maantiellä

Pitänee hankkia enemmän vapaa-aikaa tai keksiä sitä jostain, jotta ehtii kirjoittaa muutakin kuin työjuttuja = päivittää blogia. Sinänsä se on kai luonnollista, että tämäkin toiminta tapahtuu vähän kausittain silloin, kun ehtii tai silloin, kun on riittävän luovalla tuulella. Tällä hetkellä kumpikaan noista ei päde, mutta päätin kirjoittaa silti. Vähintään tyhjentääkseni pääkoppaani.

Kiirettä siis piisaa. Pari viikkoa sitten alkoi kuusiviikkoinen työharjoittelu Teatteri Eurooppa Nelosella. Hirmuisen kiinnostavaa ja mukavaa hommaa. Sitä on myös paljon.

Sen lisäksi kun pitäisi vielä tehdä toisia töitä, harrastaa, nähdä ihmisiä ja värkkäillä rästiin jääneitä kouluhommia, on soppakattila melkoisen syvä ts. duunia tulee korvista ja sieraimista. Siksi en ehdi. Se on ehkä hyvä syy.

Hoppuavan arjen keskellä lämmittää ajatus toukokuisesta reissusta Barcelonan taivaan alle hyvän musiikin ja lämmön keskelle. Ollaan menossa suuremmalla porukalla Primavera Sound -festareille, jonne tulee esim. Interpol, The National, Pulp ja Suicide ynnä muuta ihanaa. En ole ollut näin pähkinöinä hetkeen. Myös Ilosaaren vastajulkaistu artistitarjonta houkuttelee kuin makea valkoviini banaanikärpäsiä. Olisinpa rikas. En ole, mutta silti menen molempiin. :)

Muuten elämä on kai aika mallillaan. En uskoisi että sanon näin, mutta meinaa varmaan tuo kevätaurinko piristää paatunutta kevätvihaajaakin.

Olen nyt myös niin suopealla lässynlää -tuulella, että toivotan kaikille hyvää ystävänpäivää. Ehkä se johtuu vaan tuosta kissasta. En minä mitenkään muuten jaksaisi. (Toinen kuvavaihtoehto oli muuten keskaria näyttävä pieni poika, kuvatekstinä "FUCK YOU, GUYS!" Hihhih. )