Mitkä kissanpäivät?

Voin jo paremmin, mutta elämä on rankkaa.
Työ on rankkaa. Stressaavaa. Mutta se on ainakin tähän pisteeseen asti ollut aivan ihanaa.
Vaikka deadlinet puskevat päälle kuin hiki hiihtäessä (teen muuten hiihdosta juttua!), tykkään siitä ja työkavereista aivan valtavasti.
Välttämättä joka päivä ei edes ehdi syödä kunnolla. Tänäänkin mulla oli kotiin tullessani niin nälkä, että tuntui selkärangassa asti. Ostin sitten kasvissosekeittoa ja söin sitä ihan SIKANA. Röh.

En tiedä johtuuko tämänhetkinen oloni - joka hyvin paljon muistuttaa kuumeista flunssaa - liiallisesta työnteosta. Hyvin mahdollista.
Päänsärky? Löytyy. Väsymys? No todellakin. Lihaskivut? Voi kyllä.
Mutta eihän siinä mitään, ainakin saan hyvän syyn mennä peiton alle makaamaan.
Sitä en ole tehnyt ollenkaan riittävästi viime aikoina, en edes öisin.
Onhan se helvetin vaikeaa nukkua yksin pitkästä aikaa.
Haluan kissanpennun jota helliä. Tai sit haluan olla kissanpentu.
kuva: pirkka.fi

Oodi impulsiivisuudelle

Vanha kunnon Wikipedia sanoo: "Impulsiivisuus on ihmisten käyttäytymismalli, johon kuuluu impulsiivinen toiminta ilman ajattelua."

Minun pitäisi karsia impulsiivisuuttani - olen saanut jopa huomautuksia siitä. En saisi olla niin tunneherkkä enkä varsinkaan täysin tunteiden riepoteltavissa. Toisaalta ymmärrän sen. Toisaalta en. Koska tietyllä tavalla olen hyvinkin ylpeä siitä, että olen kaikessa impulsiivisuudessani niin emotionaalinen ja ajattelematon hölmö. Se tarkoittaa jännittävää elämää.

Monen toteutumaton motto - "carpe diem", elä hetkessä - on minulle arkipäivää. Vaikka stressaankin asioita etukäteen, joskus jopa suunnittelen, annan tilanteen muuttaa kantani ja teen sen, mikä sillä hetkellä parhaalta ja oikealta tuntuu.
Toki olen saanut kärsiä siitä. Niin ovat myös monet läheiseni. Mutta tahaton spontaaniuteni antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Miettikää nyt, eikö ole todella paljon kivempaa olla arvaamattoman tyypin kanssa, kuin tasaisen ja tylsän - sellaisen, joka suunnittelee jokaisen kahvikupin ja vessassa käynnin.
Minusta ainakin on. Tästä voisi päätellä, että viihdyn hyvin nahoissani. Itse asiassa - tällä nimenomaisella hetkellä viihdynkin, perkele. Mutta koska olen niin impulsiivinen, en välttämättä viihdy enää kymmenen minuutin kuluttua.
Siksi kannattaa nauttia nyt.

P.S. Wikipediassa viitattiin myös impulsiivisuuden ja mielenterveyden häiriöiden, kuten pakko-oireiden ja epävakaan peroonallisuuden yhteyksiin. Todella upeeta.

"Fiksu ja analyyttinen pohdiskelu"

Tästä uhkaa tulla ihmissuhde-/tunnevammablogi, vaikka en todellakaan suunnitellut tämän olevan sellainen.
Tekstit ovat toinen toistaan angstisempia, muka-analyyttisiä kuralätäköitä, joihin olen oksentanut henkisen tilani.
Se annettakoon minulle kuitenkin anteeksi, koska olen tällä hetkellä elämänvaiheessa, jossa minun pitäisi kyetä vain makaamaan sängyssä, syömään puolikkaita suklaakonvehteja ja katsomaan huonoja romanttisia komedioita nenäliinapaketti sylissäni, silmät suolavettä vuotaen.

Jotenkin oloani kuitenkin helpottaa se, että päätös oli yhteinen ja että tiedän tämän olevan paras mahdollinen vaihtoehto. Eikö se ole ihan luonnollista?
Tietyllä tavalla tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että itken niin vähän. Munhan pitäisi olla aivan rikki. Mutta kun siinä ei ole mitään järkeä.
Olen aivan helvetin hyvä kieriskelemään itsesäälissä. Jos kukaan tai mikään muu ei saa mua itkemään säännöllisin väliajoin, tartun oma-aloitteisesti toimeen. Hartioista kiinni ja painetaan eukkoa suohon.

Onko se mahdollista, että viime syksynä itkin niin paljon että kyynelkanavani tyrehtyivät?
Tai aivojen tunnekeskus totesi, että nyt riittää tällainen saatanan vollotus, koita repiä sitä elämäniloa jostain.

Älä elä vihassa

Vitut minä mitään osaa ajatella pitkäkatseisesti.

Lupasin itselleni, että seuraava teksti olisi jotakin kevyempää.
Sitä ei nyt tule.
Mulla olisi ollut kuvamateriaalia esim. lempikoruista ja muutamasta omasta luomuksesta,
mutta tällä hetkellä mua ei jaksa kiinnostaa helyt tai sisustus.
En osaa myöskään kirjoittaa selkeää, luettavaa tekstiä.

Yritän olla fiksu ja analyyttinen kun kirjoitan tätä,mutta en luultavasti osaa. Tehtiin ns. sovintopäätös poikaystäväni kanssa.
Koska kumpikaan - erityisesti minä - ei todellakaan ole kykenevä suhteeseen tällä hetkellä, päätimme erota.
Joka tapauksessa jaamme yhä saman kämpän, joten ongelmilta ei varmaan kukaan välty.
Oli kai vain ajan kysymys, että näin kävi.
Aluksi se itse asiassa oli hyvä idea, tuntui helpolta.
"Joo, ollaan kämppiksiä ja ei pohdita turhia. Ei oteta asioita liian vakavasti, tehdään niinkuin on parasta ja opitaan itsenäisiksi aikuisiksi ihmisiksi."
Ja kattia kanssa. Sanoisin, että ja vitut, mutta en jaksaisi edes olla provokatiivinen.
Olisin (lue: olen) vain kiroileva angstinen säälipallo.

Pitäisi päästää irti jostakusta jota rakastaa, jatkaa elämää ja yrittää tehdä asioita normaalisti.
Pitäisi yrittää tajuta, että kaikki ei mitenkään voi olla mun syytä,
mutta päähän pyrkii ihan pakollakin ajatus, että tässä kävi näin,
koska kukaan ei voi olla onnellinen mun kanssani.
Useammin kuin kerran olen pilannut onnelliset hetket paitsi itseltäni, myös muilta.
Eikä sitä ole kovin hienoa tajuta. Mutta se pitää tajuta.

Nyt kuuluu vissiin sanoa, että "antaa ajan parantaa" ja "katsotaan mitä tässä tapahtuu".
Mutta jos voin syyttää itseäni kaikesta, teen sen parhaani mukaan.

Melankolinen pikkulauantai.

Jos joka toinen viikko parisuhteesta on riitelyä ja kriisiä ja joka toinen hyviä hetkiä, niin mistä sen tietää, ovatko hyvät hetket kaiken sen kärsimisen arvoisia?

En ymmärrä enää mistään mitään. Pohdin asioita ihan liikaa, mutten kuitenkaan riittävästi siihen nähden, etten kykene minkäänlaisiin päätöksiin.
Oon lihonut ehkä vähän, en tiedä onko kyseessä stressi vai mikä, mutta ei se kivaa ole. Laihtuahan mun tässä pitäisi, kun aloitin säännöllisen liikunnankin taas. Höh.

Kun on kasvanut toiseen kiinni, on niin kiintynyt, ettei osaa satuttaa, vaikka ei haluaisikaan välttämättä olla siinä. Se on niin helvetin vaikeaa sanoa suoraan ja saada toinen haluamaan kuunnella. Kai sitä mielummin suodattaa ikävät aiheet, jotta voisi jatkaa kuin niistä ei olisi puhuttukaan. Ja suhde jatkuu arkisena, ilman intohimoa ja palavaa tunnetta.

Työ- pulla- ja suhdepohdintaa

Aloitin eilen uudessa työharjoittelupaikassa. Jännittää, mutta tuntuu, että sopeudun joukkoon ihan hyvin - toki toisena työpäivänä on ehkä vähän turhan aikaista sanoa, kuulunko porukkaan vai en. Ainakin mut on otettu ihan hyvin vastaan ja olen saanut haasteellisuus- ja mielenkiintoisuustasoiltaan sopivia, hyvin mun mukavuusalueelle sopivia työtehtäviä.
Vastaan on jo tullut ihan kunnon haasteitakin, esimerkiksi huomenna ja ylihuomenna mulla on pari juttukeikkaa, jotka pelottavat mua ihan oikeasti. Lähinnä siksi, etten voi mitenkään tietää, olenko riittävän hyvä ja siksi, että uusien ihmisten haastatteleminen on aina pelottavaa. Olen arka.

Leivoin äsken pullaa. Siitä on erittäin pitkä aika kun olen viimeksi leiponut mitään, mihin tarvitaan hiivaa.
Jotenkin minun ja leivontahiivan kemiat eivät oikein pelaa - pullista ja sämpylöistä on aina tullut vähintäänkin oudon makuisia.
Luulen, että tällä kertaa vehnäsestä tuli ihan hyvää, joskin mies pöydän ääressä sanoi koostumuksen olevan hieman sämpylämäinen - mutta maku oli kuulemma hyvä. Sämpylämäisyydellä hän tarkoitti lievää sitkeyttä, joka ei ainakaan tuoreena haitannut. Katsotaan sitten huomenna kun varsinainen kohdeyleisö - eli meidän työpaikan porukka ja äitini, jolla on synttärit - pääsevät osingoille leipomuksistani.

Pari pullaa lupasin säästää myös eräälle herralle, jonka tapasin erittäin sattumalta perjantaina. Tänään tiemme kohtasivat taas hieman sattumalta ja kävimme paikallisessa kuppilassa juomassa kahvit/teet. En tiedä uskallanko sanoa tällaisia asioita, seurusteleva nainen kun olen, mutta jokin siinä ihmisessä kolahtaa niin paikalleen, että ihan hassulta tuntuu. Oikeastaan pelkään tätä tilannetta, koska olen vähän turhan hyvä ihastumaan. Kyseinen miekkonen kun on vielä niin miellyttävältä tuntuva yksilö.
Asiaa ei toki auta se, että minun ja nykyisen poikaystäväni suhteessa ei kaikki ole ihan kohdallaan. Eikä ole ollut toviin.
En kuitenkaan aio tehdä hätiköityjä päätöksiä, pakko ajatella asiat pitemmälle kuin yleensä.

Enkä tiedä ihmisistä yhdistelminä mitään, mutta tässä teille takuuvarma yhdistelmä:

Punainen Keittiö osa 1: ruokailuhuone

Innostuin kuvaamaan kaksiomme keittiöosastoa, jonne olen sijoittanut suurimman osan rakkaimmista ja muuten vaan esteettisistä esineistäni. Punaisen värityksensä vuoksi köökkiä kutsutaan myös kommunistikeittiöksi (poliittista kantaani en tässä ala lausua, mutta se ei ole oikeistolainen).
Mulla oli kokokuva keittiöstä, mutta hylkäsin sen rakeisuuden vuoksi - ehkä onkin mielenkiintoisempaa katsella kokonaisuutta hallitsevien esineiden kannalta.
Alussa näkyvän wanhan peltisen tarjottimen sain äidiltä mukaani kotoa muutettuani. Hullaannuin sen ruusuiseen kuosiin ja kirkkaisiin väreihin. Hieman kulunut ilme vaan lisää viehätystä.

On luontevaa jatkaa- tättärää - Päivän elukoilla, joita on tänään kaksi.

Tässä teille komeilee Pöllö 2, kierrätyslasista, -muovista ja mosaiikista tehty taulu, jonka löysin kirpparilta aivan pilkkahintaan - se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Taulun on taiteillut Veikko Salmela vuonna 1972.
Mies on mitä ilmeisimmin nero.








Toinen päivän ötökkä on pienenä lahjaksi saamani hieman rampa,
mutta rakastettu puinen kissa, Masi.




Olen oppinut sisustamaan myös kengillä, joita mulla on monen mielestä aivan yli tarpeideni. Kuitenkin - jos niitä voi
hyödyntää muuallakin kuin jaloissa, miksi ei sitä tekisi.

Mustavalkeat kaunokaiset ovat Joybootsista, korkoa 11 cm ja luullakseni keinonahkaa.

Toiset, keittokirjojen seurana majailevat punaiset ostin Andiamosta viime keväänä ylioppilaskengikseni.



Sokerina pohjalla esittelen serkkuni egyptistä tuoman vesipiipun. Sen käyttötarkoituksena minulla on lähinnä kauniina olo ja se riittää. Makutupakkaa tosin sain mukana, mutta minä onneton en osaa edes käyttää piippua. Toistaiseksi kaunis ulkomuoto on riittänyt.
Poikkeuksena muuhun värimaailmaan piippu on sininen, mutta se on sopinut yllättävänkin hyvin muuhun sisustukseen.
Mulla olisi vielä pari Etelä-Afrikasta hankittua naamiota, jotka haluaisin esitellä, mutta kuvien rakeisuuteen vedoten en niitä tässä näytä. Katsotaan, josko saisin järkkäriä lainaan isältä - sillä voisi tulla parempia kuvia myös koko sisustuksesta.

Tässä kaikki tältä maanantailta, kaunista viikkoa!

Pessimisti yllättyy

Joo, hienosti on taas mennyt 120 ja puoli vuotta viimeisimmästä postauksesta, mutta mikäs siinä. Uuden vuoden alussahan on hyvä aloittaa uusia asioita, esim. säännöllinen kirjoittaminen. Mulla on sellainen kutina, että vuodella 2010 on mulle paljon annettavaa. Tähän asti on ainakin tapahtunut hiton hämäriä, mutta hienoja asioita.

Tänään olin tekemässä vanhempien apuna yhtä projektiluontoista hommaa, kun sain työtarjouksen. Vanhempien yhteistyökumppani tarjosi mulle harjoittelupaikkaa.
Minä siinä sitten seisoin suu auki että "mitä helvettiä, mulle?" ja vastasin jotenkin myöntävään suuntaan. En toki tiedä, oliko kyseessä vain vitsi - koska tilanne oli vähän jännä - mutta aion ottaa siitä selvää. Pitää hoitaa asia vielä työkkärin kanssa. Siitä tulee helvettiä. Sehän sopii.

Ja sitten sisustus- ja vaateasioihin.
Uuden kämpän sisustus on vielä hieman hakusessa, olohuoneesta puuttuu verhot, etc. etc. Kuitenkin hieman eloa tuo vielä pieni eläinpatsas- ja taulukokoelmani. Mulla on jo kaksi pöllöä, norsu ja pari kissaa. Tänään esittelen teille ensimmäisen.
*rummutusta* PÄIVÄN ELUKKA eli PÖLLÖ 1!

Mallina allekirjoittanut, esittelemässä Vartijapöllöksikin kutsuttua kirjahyllymme viisasta asukkia. Kyseisen pöllön on avomieheni saanut lahjaksi, mutta minä taisin rakastua otukseen palavammin.
Pöllö on keraaminen ja ontto, ilmeisesti maalattua saven tyyppistä tavaraa. Erittäin rakas.

Samalla voin esitellä hieman huonosti näkyviä Ikean laulajataulua ja äitini vanhaa mekkoa, joista jälkimmäisestä tulee varmasti aivan oma postaus myöhemmin.
Mekon löysin äitini vaatekaapista ja koska kolttu on minulle sopiva mutta äidilleni ei, koin oikeudekseni anastaa mekon.
Olen rakastunut tähänkin uutuuteen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Seuraavia Päivän Elukoita odotellessa, teidän Katariina.