tiistai 12. marraskuuta 2013

Did Kurt Cobain have a midlife crisis at 13 and half?

Uuden ajan kynnyksellä sitä taas erehtyy ajattelemaan itseään syvällisemmin. Kuin iskusta luulee näkevänsä itsensä kokonaisuutena ja vuosiensa summana. Ymmärtää vanhat virheensä, antaa ne ehkä anteeksi - tai ainakin yrittää estellä niitä toistumasta. Huomaa ja yhdistelee pikkuasioita menneestä - oikein vai väärin, ei sen väliä kun kokemus on oivaltava: "Tämän seikan takia suhteeni tähän ihmiseen on tällainen eikä siksi voinut kestää" jne. Sitä on aina välillä niin täynnä itseään siitä syystä, että tuntee nuoremman ja monissa tapauksissa tyhmemmän minänsä paremmin jälkiviisaana. Saahan sitä egoaan toki kasvattaa niinkin.

Minä täytän kohta 23. Nuorempana, noin 13-vuotiaana ajattelin, että 23-vuotiaana minulla on lapsi vähintäänkin mahassa, jos nyt ei vielä ulkona maailmassa. Ehkä toinenkin. Ja mies - siis aviopuoliso, tai avo-, tai ainakin poikaystävä. Ja kissa. Ja boheemi asunto ja vihreät arvot ja vanha Jopo. Melkoisia ennustuksia, pohdin tässä. Sitä on nohevana esiteininä tehnyt itselleen melkoisen kymmenvuotissuunnitelman.

Hämmentävintä on se, että suunnitelma ei niin kovin kauas nykytodellisuudesta jää. Asunto on, sisustus on varmasti jonkun mielestä boheemi. Tyyli on tuskin kovasti muuttunut kymmenessä vuodessa. Kissa olisi ilman allergiaa. Pyörä ei ole Jopo, mutta vanhan liiton pätevä mummomalli silti ja palvelee oivasti vihreitä tavoitteita. Miehiä on kyllä riittänyt, niitäkin yhden hipin tarpeisiin aivan tarpeeksi. Ei ole lasta. Eikä tarvitse ollakaan.

Luulen, luulin, että minulla olisi oikein kovemman luokan ikäkriisi. Ei minulla taida ollakaan. Olenhan yhä hukassa, enemmän kuin ajattelin olevani jo näin aikuisena. Uskoisin, että tiedon ja kokemuksen lisäännyttyä myös hämmennys uudesta tiedosta ja kokemuksesta lisääntyy - näinollen hukassaolemisen määrä on suhteessa ikävuosiin ja ihmisenä kasvamiseen pysyvä vakiona. Eri asia on se, kuinka oppimiensa uusien asioiden ja toimintamallien myötä ymmärtää käsitellä omaa hämmentymistään.

Olen aina kuunnellut paljon neuvoja siitä, mihin suuntaan elämässä pitäisi mennä ja mitä valintoja kiperässä tilanteessa tehdä. Olen myös pyytänyt niitä ja pitänyt niitä suuressa arvossa. Mikä minua nykyään joskus mietityttää - ihan kevyesti, ei vakavissaan, on se, että olisinko tehnyt samat valinnat ilman niitä painavia neuvoja lähipiiriltä? En osaa vastata. Ei varmasti pidäkään osata. Olen kuitenkin oppinut pitämään omaa mielipidettäni kaikkein suurimmassa arvossa, jos päätös koskee pääasiallisesti omaa kinttupolkuani. Subjektiivinen tietoisuus omien valintojen perustelluudesta kasvaa jatkuvasti. Olen siitä mielissäni.

Siispä, vaikka en vielä olekaan äiti tai muunlainen vastuullinen aikuinen tai täysipainoinen, kortensa kekoon kantava hyväksyttävä ja korrekti yhteiskunnan jäsen, minulla on hommat ihan hyvin. On rakkautta, ystävällismielisyyttä, tekemistä. On muutama lantti mammonaa ja mielin määrin kahvia (tänään siinä on kanelia kardemummaa kauramaitoa). Tupakkaa säännöstellysti. Kaapissa kolme hyvää punaviiniä. Voisi myös olla kilo halpaa juustoa, mutta olin ekologisesti valveutunut, enkä ostanut. Nyt harmittaa. Kävelen ehkä takaisin kauppaan sen kimpaleen takia. 

Viimeisimmäksi viisaus, jonka kuulin sunnuntaijameissa ja joka järisytti tietoisuuttani:

"Don't try to become something. You already are. We are already parts of the universe - we don't need to go anywhere."

lauantai 19. lokakuuta 2013

"On varmaan vaikeaa, kun tunne-elämä on tuollaista jatkuvaa vuoristorataa."

Oh, man, what are we seeing here?
Life's changed. 
We share similar fireheads.

Onko se lopulta niin vaikeaa? Tässä on nyt tapahtunut jotain ihan hullua reilun viikon sisällä. Kuukaudesta puhumattakaan. Koko elämä uusiksi - kanna elämä ulos, kanna elämä sisään. Minulla on taas ihan oma pikku kolo, jonne koteloitua ja aukoa lukkoja, nuolla avohaavoja hiljakseen ja kenenkään näkemättä tai aavistamatta.

Minulla on myös tunne. Sellainen, joka peittää kaiken alleen. Senkin, että olin / olen yhä henkisesti aivan helvetin finaalissa, loppu, slut - jos rumasti pitää sanoa. Ihan käsittämättömän väsynyt, uupunut, alaston ja lamaantunut. Mutta tämä tunne sai minuun jotakin ihan uudenlaista virtaa, kiinnostusta elämää kohtaan. Uteliaisuuteni, se sisäsyntyinen, varovaisuuden ja varpaillaanolon piilossa nukkunut, heräsi vihdoin liian pitkiltä talviuniltaan.

Yksin olin onnellisempi kuin aikoihin, nyt olen sekaisin onnesta. Vaikka pelottaa aivan uskomattoman paljon. Tässä on nyt kaikki taas menetettävissä. Minä olen niin paljas, että minua on todella helppo satuttaa. Ei auta kuin luottaa siihen, että hän ei sitä tee. Minä luotan.

(Kaikesta huolimatta tänään ahdistaa. Se varmaan kuuluu minuna olemiseen olennaisena palasena.)

maanantai 9. syyskuuta 2013

Paskalla päivällä paska loppu. Hipillä paskanen loppu.

Itkettävän ikävä päivä. Semmoinen, että tuntuu kuin olisi krapula ja morkkis, vaikka ei ole edes juonut. Kaikkialle sattuu ja kaikkein eniten sieluun. Mietin jo hetken, että tämän päivän voisi pyyhkiä pois elämänkartalta, mutta ei kai. Se olisi typerää.

Olen kuitenkin tänään sanut viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Vanhempien, sukulaisten ja hyvien ystävien. Uikutin eräälle surkeuttani ja sitä, etten enää edes osaa nimetä asioita, joista nautin. Hän ehdotti, että kannattaisi kokeilla kirjoittaa asioita ylös. Ihan sillä tavalla miettimättä, päiväkirjamaisesti. Tässä minä tekemässä moista. Katsotaan auttaako.

Pitää lopettaa tupakointi.

torstai 14. helmikuuta 2013

Caiccein ystäwäin päiwä

Ystävänpäivä.

Oikeasti ihan vitun turha päivä. Tekee yksinäisistä vielä yksinäisempiä, köyhistä köyhempiä (kun pitää ostella jotain muovisia rihkamasydämiä todistaakseen rakkauttaan) ja parillisista, onnellisista turhamaisia ja typeriä. Siinä ostetaan omatunto: "Kun minä nyt tarjoan tämän kuuden ruokalajin illallisen, tuo varmaan tajuaa, että rakastan sitä." "Kun mä teen maailman hienoimman kortin, se varmaan ymmärtää, että oon tosi hyvä ystävä."

Joo joo, onhan se herttaista, muistetaan ystävää kortilla tai jollain pienellä. Miksi se sitten pitää tehdä jonain tiettynä vitun päivänä? Minulla on semmoisia ystäviä, jotka ovat ystäviä tällaisista typeristä itsensätodistelupäivistä riippumatta.

Nyt minä menen yksin tuonne hulluuden sekaan, otan kahvin, jos tarjotaan jotain IIIIIK YSTISPÄIVÄ ILMAISIA suklaita sun muita, sanon, että "Sori, en vietä".

Lakkasin kynnet punaisiksi ja maalaan huulet samanvärisiksi. Saatana, jos minä yksin, surkeana ja lihavana kummituksena vääntäydyn kämpästä johonkin, minä olen ansainnut edes punaiset huulet ja kynnet.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Dies irae, dies amore

Rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus.
Kuinka yksi maailman luonnollisimmista asioista voi olla niin jumalattoman vaikea?
Miksi itseään ei voi koskaan oppia rakastamaan?

Olen niin tarvitseva, että ahdistaa. Olen niin ahdistunut, että pelottaa. Olen peloissani koko ajan. Minulla tuntuu jostain syystä olevan suunnaton tarve kärsiä ja riutua. Kaikki olisi hyvin ja ihanasti, mutta minä teen kaikesta tuskaista miettimällä asioita, sanomalla asioita, joita ei pitäisi sanoa ja reagoimalla kuulemiini asioihin liian voimakkaasti. Pitäisi osata piiloutua itseensä, eikä antaa mitään ilmi niin helposti. Siinä rytäkässä tulee vaan paperiviiltoja sieluun.

Sanovat, että olen emootioeläjä, käyn tunteilla. Tottahan se on. Olen ihan vietävissä: oli tunne hyvä tai huono, se on aina voimakas. Välinpitämättömyyskin kaikessa kylmässä neutraaliudessaan on sattuessaan niin vahvaa, että se menee itsetuhoiseksi. Kun millään ei ihan oikeasti ole merkitystä. Joskus joku terapeuttisetä sanoi minulle, että oma herkkyys pitää osata nähdä voimavarana ja valjastaa se omaksi hyödyksi. Kyllä, teen kappaleita siitä kuinka tuntuu paskalta tai kummalliselta tai rakastan tai en rakasta. Mutta en minä yhtäkään tunnetilaani taida ymmärtää.

Joitakin asioita on hyvä saada ulos ja joitakin olisi hyvä pitää sisällään. Minä olen nyt taas tehnyt sen, että päästin kaikki asiat ulos ja olo on varmaan vähän puhtaampi. Liittyvätköhän nämä jutut nyt niihin tunnelukkoihin, joita mulla kuulemma on paljon? Olenko minä avannut sellaisen?

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Hiljaa, tai alan noitua

Ah, täällä olen taas, tanssivien kissojen valtakunnassa. Paikassa, jossa pääni muuttuu aineellisesta abstraktiksi olevaksi, ajatukseksi, henkäykseksi – naukaisuksi. Paikassa, jossa sydämeni on vuorotellen jäätä, kiveä, kultaa tai lämmintä ilmaa. Oli mitä tahansa ainetta tai aineetonta, pääni ei koskaan ole tyhjä. (Ihan vaan biologisesta syystä – siellä on kaikenlaisia elimiä, joita päässä kuuluukin olla. Ja sydän, se on lihasta ja verta. En huijaa itseänikään.)

Minun on ollut tänään vaikea katsoa itseäni tai muita. On ollut vaikea saada ruokaa alas ja sanoja ulos. Kaulallani keikkuva keräkaali on tällä kertaa täynnä vihreää (ainakin kuvittelen sen vihreäksi) limaa ja tuntuu, että koko kuuppa olisi paisunut paineen vaikutuksesta suunnattomaksi kuumailmapalloksi. Vaikken sanoja saisi pihalle, haluaisin tuon elämääni tuhoavan mönjän ulos.

Tein tunnelukkotestin. Sen mukaan taidan olla aikamoisessa lukossa. Toisaalta se ei haittaa minua yhtään, se kuuluu minuun. Moisen pitäisi varmaan haitata ja huolestuttaa, mutta minkäs niille lukoille mahtaa. En ole oikeastaan edes ihan varma, uskonko typerään testiin. Kuka päättää, että minun pitäisi luopua pessimistis-kyynisestä ajatusmaailmastani ja olla itselleni erityisen armollinen?

 Kyseessä on vain jonkun keksimä lempeä elämäntyyli, positiivinen liibalaaba ja uskalla innostua -asenne, jotta ihmisten itsetunto kohoaisi ja turhanpäiväinen small talk helpottuisi entisestään. Minä olen hyvin tietoinen niistä asioista mitä osaan ja mitä en osaa. Olen myös huomattavan kykenevä small talkiin ja monesti jopa vallan onnellinen sekä iloinen, vaikken olekaan positiivinen luonne, enkä osaa odottaa hyviä asioita tapahtuviksi.

En siis osaa nähdä vainoharhojani ja tunnelukkojani pelkästään huonoina asioina. Pitäähän jonkun olla lukossa, ettei koko maailma olisi ammollaan. Ai niin, se testi sanoi, etten ole emotionaalisesti lainkaan estynyt. Hienoa.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Tales o' water

Ahdistaa ja vituttaa ihan ujosti, mutta sunnuntai on silti ystävä. Oikeat ihmiset saavat minut hymyilemään holtittomasti, kuin olisin uskovainen ja juuri nähnyt elävän ja olevan Jeesuksen. Lauantain, eilisen, kollektiivinen krapulointi, jamit ja herkullinen ruoka (vaikka itse mainostankin) kummittelevat takaraivossa tuoden lämpöä tähän liian aikaiseen arkeen palaamiseen.

Sanon viihtyneeni viime aikoina enemmän yksin mutta ihmisten keskelle minä kuulun. Sellaisten ihmisten, jotka ottavat minut syliin hymyillään eivätkä karsasta arkaa olemustani. Sellaisten, joiden keskellä saa olla myös yksin eikä ketään haittaa. Ei kai minusta olisi erakoksi, en kai sitä haluaisikaan. Kenties hiljalleen, hiljakseen alan löytää jotain, mitä olisi pitänyt löytää jo kauan sitten.

Otan vielä yhden kupillisen kahvia lämmikkeeksi, naksautan Bassoradion päälle ja koetan vaipua sinne, missä minä olen rento ja onnellinen. Yritän antaa itseni olla – se on yllättävän vaikeaa, vaikka sen pitäisi olla ihmisen perusolotila. Yritän muistaa vanhempien jo hävitettyyn Lundiaan kiinnitetyn rumahkon laatan, jossa luki: "Asioilla on taipumus järjestyä."