maanantai 27. joulukuuta 2010

Supermassive black hole

Olen kirjoittanut ihan harvinaisen surkeasti - sekä määrällisesti että laadullisesti - viime kuukausien aikana. En tiedä mikä on sanasuoneni ja valitusvirtani padonnut, mutta yritän taas kerran uudelleen. Koetan vastaisuudessa patistella itseäni kirjoittamaan ja ehkä jopa ottamaan kuviakin. Typerää pitää blogia, ellei sitä täytä, eikös?

Joulu oli ja joulu meni. Joulunaluksen vietin kipeänä ja siksi muutama lahjapaketti jäi vähän puolitiehen, mutta ei se tuntunut läheisiä haittaavan. Oman kuntonsa mukaan kukin toimikoon - niin minä jouduin ajattelemaan. Aattoa myöten olo parani hiljalleen ja jaksoin jo syödä, seurata lasten jännittävää joulupukin odotusta ja riemua kun valkoparta saapui paketteineen. Loppuillasta pelasimme vanhempien ja veljen kanssa Rappakaljaa.
Joulu- ja tapaninpäivän myötä terveyteni koheni kohisemalla ja eilen päätin lähteä jo ulkoilemaan ystävän (ja yllätys, viinipullon) kera. Tapsaa ei tanssittu kuitenkaan aivan oletetun riemukkaasti, sillä kuulin käsittämättömän surullisen ja pysäyttävän uutisen. En aio kertoa uutisesta tässä enempää, ilmaisen vain osanottoni ja suruni nuorten ihmisten onnettomuudesta. Lukekaa lisää täältä ja nauttikaa elämästä, sillä se voi todellakin olla liian lyhyt.

Taas kerran tuli todettua, että jos on surullinen ja haikea olo, hyvä ystävä ja maailmaa parantava keskustelu, ei todellakaan kannata jatkaa siitä meluisaan baariin. Aamuyön tunteina sovittiin, että ensi kerralla otetaan vielä toiset viinipullot varalle ja puhutaan niin kauan että kynttilät sammuvat. Ehkä pidempäänkin.

Otsikkoon viitaten - tunnustan, olen innostunut Musesta. En tiedä mikä minua vaivaa. Minä en pidä Musesta, en muuten varmasti pidä. Harmi sinänsä koska tämä on itkettävän hyvää.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Kuulkaa

Minusta on mukava juoda viiniä aamuyöhön ja olla osaamatta kirjoittaa.

Eilinen maanantai on ollut hyvä maanantai. Muutenkin kuin maanantaiksi. Ja osa tästä tiistaista jota olen nyt ehtinyt katsella, kuunnella ja muuten aistia neljä tuntia kahdeksan minuuttia. Aamuyön YUP ja Matti Johannes Koivu saavat tuntemaan ja ja ja. Hyvä. Hirmu hyvä. Jos minä joskus meen naimisiin niin minä haluan häävalssinani kuulla YUP:n ts. Jarkko Martikaisen ja Mari Rantasilan Alla jalavapuun. Mutta en tiedä menekö koskaan.


Viiniä kaatui lattialle ja kaadoimme siihen purkin ruokasoodaa. Minä ehdotin suolaa, mutta sooda toimi luultavasti paremmin. Erittäin hyvää viiniä, muuten. Nimi on Don Dinis, portugalilainen reserva vuodelta 2005. Rypäleestä en saa humalaltani selvää, välttämäti.

Joulukuu. Joulukuu on vähän pahasta, onneksi olen tajunnut kunnolla sen kulumisen ja olemassaolon vasta hiljattain. En yleisesti ottaen pidä joulusta, mutta perjantainen mahdollinen joulupäivällinen mainioiden ihmisten keralla tuntuu hyvältä. Varsinkin kun ei tarvinne syödä jouluruokaa, myää.

"Intiaanit ymmärtävät kaiken". Niin mekin, me ollaan intiaaneja. Tai noitia, ehkä. Muistakaa aina, että "Ken latuja hiihtää, on latujen vanki, vapaa on vain umpihanki."

Rakastakaa toisianne. Tai tykätkää ainakin. Jos jotakuta on aihetta vihata tai inhota niin tehkää se - omassa älykkyydessänne ja omassatunnossanne. Hyvää yötä, maailmankaikkeus.
Np. Moby - Porcelain (tekee surulliseksi, vaikka onkin kauneutta parhaimmillaan.)

lauantai 11. joulukuuta 2010

Wake Up, the Ghost of Cosmos

"Ai, tämmöinenkin on vielä olemassa.."

Hirmu kiire ja aivojen täyttymys täytyy olla kun ei jaksa ehdi huvita edes kirjoittaa tänne caicen cansan iloxi ja riemuxi. Kenties myös semmoinen ihan ujo ja hienoinen yleinen kyrpiintyneisyys lähes kaikkeen olevaan – mutta se nyt on ihan perusjuttuja. Uskottelen itselleni tekeväni paljon töitä ja kaikkea, ihan vaan saadakseni stressaantua ja ahdistua asiasta. Tai sitten en vaan ymmärrä toimieni kokoluokkaa. Tiedä häntä.

Nyt olen lapsenvahtina vanhempieni luona. Katson veljen kolmen herttaisen, mutta käsittämättömän villin tyttölapsen perään. Nukkuvat, pienoiset. Minä olen kova ja rautaisa rankkis ja nautin puolikasta 0,33 Koff- Extra Brew- oluttakaljaa typerän viikon nollaamiseksi. "Enemmän mallasta, runsaampi humalointi" sanotaan tässä.

Uskaltaako tässä tilanteessa käydä tupakalla? Taidan, hermostuttaa muuten liikaa. Nuoren ja wilkkaaan ihmisen cun pitäisi päästä toteuttaman omia toimiansa caupungien wilkkeeseen. Mitä? Unille minun pitäisi päästä. Unille sopivaan paikkaan. Lähden tervaamaan keuhkojani pakkaseen ja kaadan oluenlopun pois, ehkä. Rauhallinen (?) viikonloppu tappoviikon päätteeksi. Enpä usko.

Kissa oksensi.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Pala kurkussa

Joo joo, ole vahva ja sosiaalinen ja viehättävä ja niin rakastettava, ettei kukaan voi olla pitämättä persoonastasi. Yrityksen rautaisuudesta huolimatta tulee se perkeleen pala kurkkuun ja tekee mieli poistua nurkkaan murjottamaan. Mielellään hyvin varjoisaan nurkkaan ettei yksikään elävä sielu tiedä missä sitä oikein möllöttää.

Tämä on taas tätä naisten hömpötystä. "Onksulla taas remontti kun sä oot tommonen skitso?" tjsp.

Hyvät mytkeet. Hyvä känni. Hyvä seura. Ei aamupahoinvointia eikä antabusta. Silti tekee mieli luovuttaa. Jos joku olisi vastapuolella nyt, en jaksaisi taistella sitä vastaan. Menköön. Minä pidän itseni kovana ja sen jääpalan kurkussa. Ettei se vaan sulaisi ja muuttuisi suolavedeksi ja huudoksi - tulisi epämääräisiä reittejä kyynel- ja emootiokanavien kautta ulos.

Muistipelit ovat terapeuttisia.

torstai 14. lokakuuta 2010

Maagillinen talvisyys

Suloinen olo on taas tullut. Minä olen selkeästi talvi-(lue: loppusyksy!!)ihmisiä, tunnen oloni kotoisaksi kun lunta tupruttaa ujosti, muttei ole liian kylmä. En yleensä jaksa edes valittaa rännästä, vaikka koko tyttö kastuisi märässä lumituiskussa – se kun monesti muuttuu jossain vaiheessa pehmeiksi hiutaleiksi.

Loppusyksyllä ja talvella on myös ihan virallisesti sallittua hieman synkistellä. Ihan kuin se siihen vähään jäisi, mutta paljon paremmalla omallatunnolla saa harrastaa angstailua. Nick Cave & The Bad Seedsin As I Sat Sadly By Her Side sopii juuri tämänkaltaiseen kevytsynkkäilyyn, ehkä hempeään kyynelehtimiseenkin. Oikeastaan koko levy, jolta kappale löytyy, nimeltään No More Shall We Part on kovasti mainiota raastavaa herkistelyä loppusyksyn pimeisiin iltoihin ja hämäriin päiviin.

Tästä päivän musiikkitunnelmat. Seuraavaksi siirryn esseiden ja raporttien ihmetyttävään universumiin.

torstai 7. lokakuuta 2010

These walls have eyes and ears

Äärettömän turhauttavaa opetella tunnistamaan ja hyväksymään se vakavastiotettava totuus, että ihan vittu aikuisten ja lasten ja – öö – teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien oikeesti ei ole riittävän hyvä tai lahjakas yhtikäs missään. Joko eivät ole onnettaren lahjukset napsahtaneet juuri oikeaan aikaan juuri sille omalle kohdalle tai ei ole tajunnut nuorempana ja tyhmempänä jonkin taidon pitkäjänteisen harjoittelemisen mestariksitekevää voimaa.

Toki poikkeuksellinen älykkyys tai erittäin vetoava ulkonäkö osaltaan paikkaisivat erityistaitojen puutetta. Harmikseni totean, ettei sellaisia ole ainakaan tässä ruhossa ja mielessä. Niitä kun ei ole mahdollista loputtomiin kehittääkään. Tai jos on, lopputulos on monesti epätyydyttävä.

Olenko perfektionisti? En suinkaan. Eihän sellainen lainkaan olisi hyväksi ihmiselle, joka omaa näin korkean itsetunnon. Jostain syystä olen myös täysin poissa tolaltani ilman mitään pätevää syytä. Ai, no mutta sehän ei ole mitenkään uutta. Yliherkkä on aina yliherkkä vaikka juuri (lue: taas) terveelliseksi todetussa voissa käristäisi kullanruskeaksi. Osaisinpa lopettaa puhumisen ja mielellään myös ajattelun kokonaan.

Mulla on vaan ollut vähän huono viikko. Kyllä tää tästä vielä.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Hello clock, hello time.

Kiirekiirekiire stressistressistressi.
Huomenna lähtö ANTI-festivaaleille Kuopijoon, jumalten kaupunkiin ja kalakukkoin mekkaan. Reissusta tulee toivottavasti ihan mahtava, mutta se voi kusta todella pahasti. Mikäli jälkimmäinen vaihtoehto ottaa tapahtuakseen, on saatava oma pää kritiikkiä vastaanottavalle kanavalle. Mielellään myös sellaiselle, että hyvin mahdollinen kritiikki ei osu ja uppoa sinne henkilökohtaiselle sektorille meinaan sitten sattuu, taas kerran.

Olen siis stressaantunut. Mitä muuta? Hormonit sekaisin ja itkettää. Jotakin uutta? En usko itseeni, tälläkään kertaa. Kerro jotain, mitä emme jo tiedä. No.. Ööö.. Mitäs keksisin?
Ai niin! Viihdyn kämpässäni. Se on siisti ja siellä on mukava polttaa kynttilöitä ja laittaa maukasta kasvispataa ja kuunnella Interpolia tiskatessa. Se on koti ja kotoisa sellainen.
Tykkään myös ihmisistä. Mulla on vallan mainioita tovereita, uusia ja vanhoja.

Voisin muuten syödä vaikka hevoisen, jos se olisi esimerkiksi vaikkapa kasviproteiinista valmistettu hevoinen. Onneksi minulla on ihan vitustipaljon (anteeksi törkeä kieleni) rukiista leipää ja sille päällystyxiä.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Rapakala

Eräästä facebook-keskustelusta:

"Pitäisköhän lähteä kaljalle.."
"Paha sanoo."
"Yhyy, näytän rentulta ja lähen sunnuntai-iltana yksin kaljalle. Kuin säälittävää."

Jumitan siis toimistolla, koska en halua mennä kämppääni. Sen piti tuntua kodilta ja se kesällä vähän tuntuikin. Muttei enää. Pimeän tullen se on pelottava ja sotkuinen loukko (jonka jääkaappi on täynnä ruokaa. Se tekee siitä kevyesti kotoisamman.)
En tiedä lähdenkö kaljalle. Ehkä kohtaan demonini ja menen kurjaan asuntooni nukkumaan kahdeksan tunnin yöunet.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Huonoa pohdintaa minusta

Omien ajatustensa ja tunteidensa selvittely on yllättävän vaikeaa, vaikka olisikin spekuloinnin ja turhamaisen syväanalyysin mestari muiden asioiden kohdalla. Olen yrittänyt päiväkausia setviä päässäni yhä kireämmälle kiertyvää lankakerää. Sepä ei aukea enkä kohta ehkä saa langan päästä kiinni. Menen vain elämän mukana tietämättä, olenko onnellinen vai kaipaanko jotain vallan muuta.

Jos ymmärtäisinkin kaipaavani jotakin erinomaisen erilaista, kaipauksen kohde ei ole lainkaan selvä. Mitä haluaisin tehdä elämälläni, jos en tekisi sitä mitä nyt? Miksi haluaisin tehdä jotain muuta? Kenen kanssa haluaisin aikani viettää? Missä toivoisin olevani? Kysymyksiä löytyy loputtomiin, eikä niihin löydä vastausta ajattelemalla sen paremmin kuin olemalla ajattelematta. Yritän siis tietoisesti olla myöskään odottamatta sitä ahaa-elämystä, jonka tiedän vielä joskus saapuvan.

Sillä välin voin keskittyä esimerkiksi paremmaksi ihmiseksi tulemiseen. Tai jotain. (Typerä ja töksähtävä lopetus johtuu yksinomaan siitä, etten jaksa enää kirjoittaa enkä viitsi muokata tekstiäni enää myöhemmin. Hah.)

Why is the bedroom so cold?

Olenko taas yhtä musiikkiuniversumin kanssa? Taidanpa olla.

Sitä ei ole tapahtunut vähään aikaan, että saisin kaiken irti jokaisesta tahdista, sävelestä ja sanasta. Luulin, että siihen tarvitsee teini-iän vaikeutta ja naiiviutta (ikään kuin minulla ei sellaista olisi enää). Johtui naiiviudesta tai ei, jumalallinen musiikillinen yhtyminen multiorgasmeineen tapahtui pitkästä aikaa ja teki minut niin onnelliseksi, että voisin pakahtua tähän suloiseen olotilaani.

Toinen seikka, mikä minut pitää kiinni elämässä on opiskelu. Haluan imeä kaiken tiedon ja opin itseeni kuin monni akvaariolasin planktonin (mitä?). Se saa minut taas himoitsemaan käytännön toimintaa. Tämä on positiivinen kierre, mikä tekee minusta joskus toivottavasti rautaisen ammattilaisen. Vaikka ala kiinnosti minua aiemminkin, en koskaan osannut kuvitella suhtautuvani näin suurella intohimolla vaikkapa valo- ja äänitekniikan kiemuroihin.

Tuntuu järjettömän helpottavalta kanavoida ylitsevuotavat tunne-energiani ja -turhaumani aineettomiin asioihin. Siinä säästetään monta ihmis- ja elikkohenkeä. Tai ainakin muutaman mielenterveys, toivoakseni. Omasta mielenterveydestäni en toki uskalla sanoa mitään, mutta sillä nyt ei ole niin väliä enää. Se taitaa olla jo valmiiksi vallan menetetty tapaus.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Rakennan sun sydämeesi taloa

Mitä sitten teen, kun minua ei ole? Kun ihmiseltä on viety kaikki merkittävä, hän on olematon. Hapetonta tyhjiötä nollasta äärettömään. Varjo ja olevan haamu – tai kone, joka toimii muttei tunne. Mitätön, merkityksetön, tuntematon ja melkein yhtä kuin kuollut.

Puhun hiljaa ja ohuesti – niin kuin lannistettu ihminen puhuu. Enää on jäljellä vain viimeisiä sanoja, niitä kaikkein hiljaisimpia, mutta lopullisia. Tärkeimmät on sanottu jo aiemmin. Siihen tarvittiin kaikki rohkeus, mitä minulla on koskaan ollut.

Ei ole mitään syytä nostaa päätä pystyyn tai edes yrittää tarpoa yhtään eteenpäin loputtomassa juoksuhiekassa. Jäisi siihen ja muuttuisi muinaisjäännökseksi. Puoliksi uponneeksi patsaaksi, jota iloiset, valkotakkiset turistit pääsisivät tutkimaan joka jumalan päivä.

Hämmentävä puhelu aamuyön tunteina vanhemman ja viisaamman kaksoseni kanssa avasi minulle inhorealistisen, pelastavan käsityksen siitä, miten aion elää vielä tästä eteenpäin. Neuvo teki minusta edes hieman turran ja helpotti.

"Mutta en mä tiedä mitä mä enää voin tehdä."
"Jatkat paskassa taivaltamista."

maanantai 6. syyskuuta 2010

Leave this?

Hey
There goes my love again
No-one's
Coming now
Hey
Out on my own again
Fading face
Broken frown

Hey
I guess I'm fucked up again
No-one
Will find out
Hey
Stare at your feet again
Don't say
You don't know

Karnivool on jumalallista, mutta en tiedä oonko koskaan pelännyt näin paljon näitä sanoja. Kun kaikki on muka ihan hyvin ja onnellisesti. Hommat lähtevät rullaamaan, asiat hoituvat ajattelemalla ja puhumalla ja tekemällä. Mutta minua itkettää ja ahdistaa ja ihan mitä tahansa tapahtuukaan, olen lopulta yksin itseni kanssa.

Love will tear us apart - again

Maanantaiaamu. Iltapäivä, jos tarkkoja ollaan. Onneksi en ole tarkka. Olisinko ennemmin ylpeä, että olen herännyt jo tähän aikaan? En kai kehtaisi. Eihän se ole ylpeydenaihe, että herää kaksi tuntia myöhemmin kuin kunnon kansalaiset, vaikka se olisikin kaksi tuntia aiemmin kuin se-ihan-oma rytmi viime aikoina.

En pystynyt lähtemään kouluun, jota ei kuulemma saa kutsua kouluksi. Yhtä kaikki, jätin henkilökohtaisen opiskeluvelvollisuuteni väliin henkisen pahoinvoinnin takia. Minusta se on säälittävää, mutta on annettava säälittävyytensä itselleen anteeksi, koska muuten ei toivu koskaan. Ongelmani taitaa olla juuri anteeksiantamattomuus itselleni.

Selitelläkseni mahdollisimman paljon, en ihmettelisi jos minulla olisikin kuumetta. Oloni heiluu myös fyysisesti perusikävän ja erittäin ikävän välimaastossa. Kannatti manata, sanoi shamaani kun flunssan sai.
Olen siis kipeä, mutta rikas. Maksoin vuokran ja sähkölaskun. (En siis taida enää olla varsinaisesti rikas, mutta rahaa on käyttää. Sentään.) Taidan hipsiä sinne, missä myydään tavaraa rahaa vastaan ja ostaa jotakin, millä saan keuhkoni tervattua ja mieleni rauhoitettua. Tai sitten en.

Löysin Joy Divisionin, löysin Depeche Moden ja löysin Siouxsie and the Bansheesin. Löysin Petúr Benin, Blackfieldin sekä Sopor Aeternuksen uudelleen. Rakastuin. Osaisipa sitä rakastaa ihmistä yhtä pyyteettömästi kuin musiikkia. Tai kahvia.

... Ja vaikkei itse taitaisikaan pyyteetöntä, aitoa, avointa ja viatonta rakkautta, osaa kaivata sellaista. Harmi, että ei ole ketään joka osaisi rakastaa koko sydämestään. Näin puhuu tyttö, joka ei vielä hetki sitten uskonut mihinkään muuhun kuin rakkauteen ja sen kaikkivoipaan ja pelastavaan voimaan.

Mihin minä nyt voin uskoa?

Luovuuteen? Höpö höpö.
Savukkeisiin ja alkoholiin? Epäterveellistä.
Vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon? Idealismia, joka ei koskaan toiminut.
Itseeni? Viimeiseksi varmaan koko maailmassa.

Niinhän se on. Rakkaus repii meidät erilleen ja on julma. Eikä silti ole mitään niin vahvaa olemassa. Ihminen on heikoilla tässä maailmassa, vaikka luuleekin olevansa eliökunnan kruunu.

maanantai 30. elokuuta 2010

One more thing

Kontaktin luominen on tärkein, mutta herkin asia maailmassa.

Tämä on nyt taas sitä saatanan sanahelinää, millä muka pelastetaan maailma ja ihmiskunta. Monesti olen silti vähän tuota mieltä. Minä olenkin sellainen tyhjäntoimittaja, taivaanrannanmaalari-idealisti. Semmoinen, joka ei ole aivan turha, mutta jolla ei oikein tee mitään.

Hyvää yötä. Pitäkää huolta ja luokaa hienoja kontakteja sillä välin, kun allekirjoittanut keskittyy haaveilemiseen ja mesoamiseen yhtä aikaa.

lauantai 28. elokuuta 2010

Minä en ole niitä tyttöjä

Olen sysipaska.

Omanarvonitsetunto näyttää ovaalia nollaa, sillä 0 ei ole pyöreä. Elliptinen ovaali. En silti voi harrastaa lempiaktiviteettiani surkuttelua kovin pitkäkestoisesti nyt, sillä on hommia mitä täytyy tehdä. Itsetunto on kohotettava nopeasti ja asiat hoidettava tunnollisesti.

Inhoan ja kartan konemaista toimintaa, sillä vain elämänilolla ja kiinnostuksella tehty työ on mielekästä jälkineen kaikkineen. Ongelma on se, ettei mikään avaudu minulle nyt mielekkäänä. Ehkä saan pontta ankarasta psyykkauksesta. Haluan luottaa tanssin elämiä pelastavaan voimaan. Aina ei sekään tepsi, mikä mieltäni kovasti peloittaa.

Toivottavasti se tepsisi tänään. Seuraava lääke on pitkä uni, aikalisä ja lamaantuminen.

Saatana sanoi mutta

Kuuntelen Täydellistä Ympyrää ja jokunen kyynel virtailee jo pitkin hehkuvaa poskea. Vihaan hehkuvia poskia. Tuntuu siltä, ettei poskissa olisi enää ollenkaan ihoa, vaan se olisi vaihtunut joksikin epämiellyttävän tuntuiseksi tekstiiliksi. Onneksi suolainen neste vähän viilentää poskirukkia.

Aivan ääretön väsymys on painanut jo useamman tunnin, kuolettavahkolta tuntuva kankkula taisi jo vähän helpottaa. Liskodiskoa odotellessa. Pitäisi saada riittävästi unta = mennä nukkumaan nyt heti, mutten tiedä osaanko uinua tällä pedillä. Olen liian levoton.

Niinpä. Mikä helvetti minua taas kalvaa?

Olen taas tässä. Minun tekee mieleni luovuttaa ja esimerkiksi myydä sieluni puutarhatontuille. Sisällä leimuaa polttava halu sanoa: "Anna olla, ei minusta olisi mitään tullut kuitenkaan." En kuitenkaan tee niin, koska olisi aivan liian yksinkertaista puukottaa itseään ja niitä toisia typeryyden toimilla. Ja siksi, koska olen hajottanut jo niin monta hienoa asiaa sellaisella idiotismilla.

Onko tämä syksyä vai sisäistä kieroumaa? Olenko ihan tosissani henkissadomasokististen ajatushirviöideni kanssa? Onko siinä mitään vitun järkeä, että ajattelen näin? No ei ole.

Joo joo, krapula on. Joo joo, menkatkin yrittää olla. Joo joo, suklaatakin on. Syön saatana sitten sitä, ehkä saadaan ne endorfiinit virtaamaan niin ei tarvitse olla tällainen helvetin nössö ja yliemotionaalinen elämästäahdistuja.

maanantai 23. elokuuta 2010

A dy dy dy dy dy

Koulu alkoi. Anteeksi, opiskelu. Ei, vaan asiantuntijuuden tavoittelu kulttuurituotannon saralla. Ensimmäinen päivä oli lomailun haurastuttamalle aivotoiminnalle jokseenkin tuskainen, mutta toisaalta hyvin avaava. Jonkinlainen ajatushiillos jäi päähäni kytemään, kyllä se vielä leimahtaa. Hieman kieltämättä jännitti ja jännittää edelleen. Itse opiskelu vaikuttaa helvetin mielenkiintoiselta, mutta pohdin, miten kauan minulla menee tottua rutiiniin ja saada pääni vastaanottavaiselle tuulelle.

Toisaalta rutiini ja äärimmäisen mielekäs tekeminen varmasti parantavat syksyn tullen laskevaa mielialaani. Niin paljon kuin tätä kultaista vuodenaikaa rakastankin, se laittaa minut itkemään ja surkeilemaan. Itkemisen suurena kannattajana en olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta joskus herkätkin tilanteet voisi hoitaa ilmaan itkuun pillahtamista. Tiedä häntä. Olen minä ihan valmis vollottamaan entiseenkin tahtiin, kunhan kukaan ei käy minua sellaisen vuoksi katsomaan aivan kieroon.

Yhtä kaikki, minä olen opiskelija.
Opiskelija.
Herre gud, ihan kuin viime kerrasta olisi kulunut useampiakin vuosia eikä vaan sitä loppujen lopuksi pikkuista yhtä. Olenpa vielä tässä alkuinnostukseni huumassa ihan satavarma, että minusta tulee hitonmoinen kulttuurituottaja. Repikääpä siitä.

maanantai 2. elokuuta 2010

Koska olisit perillä, jos nyt lähtisit kotiin?

Hakemalla työtä ja maksamalla vuokrani loin vähintään itselleni illuusion, että minussa on ehkä ainesta kunnon kansalaiseksi. Laitoin tämän myös facebook-statukseksi. Ha-haa.

Tosiaan, hain töitä. Jyväskylän Film Townista. Olisi helvetin huisia, jos pääsisin sinne, mutta olen varma että sinne on aika määrä hakijoita. Katsotaan.
Maksoin myös vuokran. Ajoissa, olen kunnon kansalainen. Ehdin toki jo panikoida varallisuuteni suhteen. Olin kokonaan unohtanut asumistuen (ja äidin) mahtavan voiman. Ja sen, että se maksetaan aina vasta kuun toinen päivä. (Joten taidan maksaa äidille lainani takaisin, ehkä.)

Elämä on siis taas helppoa, ei murehdittavaa. Olen taivaltanut huolettomana nyt reilun viikon. En ole vieläkään tottunut siihen. Voin kuitenkin kertoa, että viimeinen reilu viikko on ollut äärimmäisen rentouttavaa ja rauhoittavaa aikaa. Olen päässyt taas nauttimaan siitä nuoresta elämästä, mikä minulla on.

Tänään heräsin iltapäiväkahdelta pitkien unien jälkeen. Koomailin aikani, kunnes suuntasin rakkaan ystävän kanssa viettämään piknikkiä aaltopuistoon. Jos joku näki siellä tänään kaksi hullua tyttöä, ne olimme me. Lyhyellä matkallani sinne ehtivät polkupyörän ketjut irrota. Niitä väänsin aikani erään herrasmiehen minua auttaessa, mutta tunnelma ei laskenut. Tänään oli mukavaa olla typerä ja hassu.

Kuopion reissu tuli juuri niin tarpeeseen ja oikeaan aikaan kuin matka voi tulla. Reissu, jolla saatoin tajuta, millaisia ihmisiä ja ympäristöjä haluan ympärilleni. Reissu, jolla edes hieman ymmärsin, millainen haluan itse olla ja minkälaisena haluan minut nähtävän. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin – henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. En ole harrastanut vastaavanlaista itsetutkiskelua pitkään aikaan. Luultavasti siksi, ettei aivokapasiteettini ole yksinkertaisesti kestänyt enempää prosessointia, kuin mitä sille on annettu työssäni. En siis ole päässyt myöskään ahaa-elämysten äärelle aikoihin.

En ole kertonut tästä varsinaisesti vielä kenellekään enkä oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua. Tulisiko omia henkisiä oivalluksiaan juhlia ja riemuita vai pitäisikö niihin suhtautua kylmän viileästi uutena osana elämää?

Luulen, etten ole tajunnutkaan pohtimiani asioita vielä täysin. Siksi – kaikesta nauttimisestani huolimatta – tunnen oloni tällä hetkellä varsin orvoksi, kuten tuo kuvan pingviini. "Mulla ei oo paikkaa maailmassa yhyy" yms. Hassua kyllä, kämppäni alkaa hiljalleen tuntua paikalta, missä minun kuuluukin olla. Kodihkolta. Viikko takaperin löysin myös paikan, missä olen täysin kotonani. Se on vaan hieman vaivan takana, muttei se haittaa.

Orpo raukka.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

He looks like a burrito

Viime aikoina kirjoittaminen ei ole sujunut. Veikkaan, ettei suju nytkään mutta pakkojulkaisen tekstin silti, sillä on reilusti turhauttavampaa kirjoittaa pitkät pätkät jotain paskaa ja poistaa se, kuin julkaista kyseinen sontapaakki laadun heikkoudesta huolimatta.

Niin, mitä minulle on tapahtunut viime aikoina. Työt hoidettu, lomahko meneillään, opiskelupaikka vastaanotettu – mutkien kautta, mutta tehty sekin. Olen viettänyt villiä ja viinanhuuruista, mutta lupsakkaa eloa hetken verran. Ajatuksensa on tarvinnut keskittää lähinnä siihen, pitäisikö vähentää ryyppäämistä tai siihen mitä laittaisi suuhunsa tänään. On huolestuttavan helppo olo, en voi olla pohtimatta koska tämä loppuu. Veikkaan, että surullisen pian, kun tajuan että olen rahaton.

Tällä nimenomaisella hetkellä kirjoitan Kuopiosta. Olen katsellut elämää täältä käsin vajaan viikon verran. Tekeepä hyvää poistua Jyväskylästä varsinkin silloin, kun kaupunki täyttyy ralliautoista ja niitä seuraavista jurpoista. Olen vähän hukassa sen suhteen, mitä teen, kun palaan kotiin. Mutta sekään ei huolestuta. Mikään ei huolestuta hirvittävän paljoa, on vaan ihan pirun outo olo asioiden suhteen, koska en ole tottunut olemaan huoleton.

Huolestuttavaa, että kaikki on niin... hyvin.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

You can't kill it

Minulla on asenneongelma. Nyt on semmoinen tilanne, etten halua tehdä yhtään mitään. M I T Ä Ä N. Paitsi nukkua. Enkä tajua, mikä vitun järki siinä oli buukata koko hiton viikonloppu taas ihan täyteen. Haluaisin olla vaan kotona ja nukkua sylissä.

Ilosaari oli muuten loistavuutta. En jaksa kertoa siitä sen enempää, kuin että Pariisin kevät, DevilDriver, UNKLE ja Faith No More. Kahen päivän känni ja itkukrapula, joka meni onneksi nopeasti ohi.

Haluan nukkua. Sanonko vielä kerran?

torstai 8. heinäkuuta 2010

Someday somebody's gonna get run down

Neiti vitun idiootti on yhtä ristiriitaa taas.

Lähdetään taas siitä, että minulla menee oikein mainiosti. Pääsin siihen kouluun, mihin haluankin. Olen tyytyväinen itseeni. Mutta kun mua ei oikeastaan kiinnosta. Se on yksi hienoimmista asioista, mitä mulle on vähään aikaan tapahtunut, mutta en jaksa enää olla innostunut asiasta. Jaksoin päivän. Eikä tämä ole jumalauta normaalia, että suunnattoman hieno asia elämässä tapahtuu ja siitä jaksaa iloita 24 tuntia ja rapiat.

En tarkalleen tiedä, mistä kiikastaa. Onko kyse siitä, että olen niin epävarma, etten uskalla onnitella itseäni? Etten pidä saavutustani minään, koska en ole tottunut pitämään tekemisiäni kovin merkittävinä tai kunnioitettavina? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että muut asiat – esimerkiksi työ, ihmissuhteet ja tulevaisuus noin muuten – painavat mieltä liian kanssa? En tiedä.

Sen olen kuitenkin todennut, etten oikein uskalla enää puhua asioistani läheisille ihmisille. Nimenomaan vakavista ja itseäni koskevista asioista. Muutamia tärkeitä juttuja olen mainitsemalla kertonut, mutta haluaisin jutella niistä enemmänkin. En vaan osaa. En koe sitä tarpeelliseksi, ennen kuin ajattelen asiaa tarkemmin. Enkä silloinkaan jostain syystä tohdi vaivata ketään typerillä ongelmillani. Tiedän, että minua kuunneltaisiin. Kuten itse kuuntelisin – eikä se olisi mikään vaiva – mikäli olisi kyse läheiseni hyvinvoinnista.

Tännekin haluaisin laittaa kuvia löydöistäni ja muistoistani. Mutta en ole asiasta riittävän kiinnostunut. En ole mistään riittävän kiinnostunut ja se on pelottavaa.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Happy Monday... Fucker

Haluan nukkumaan. Näkemään unia lapasista ja villasukista ja pienistä oravista. Haluan saada nukkua niin pitkään kuin huvittaa, ilman että mikään piipittävä ja/tai soiva esine herättää minut aivan liian aikaisin tekemään jotain hyödytöntä. Tiedostan, etten anna unelle läheskään riittävästi arvoa, vaikka se onkin suloisimpia aktiviteetteja (heh heh), mitä löytyy.

Viikonloppu meni ehkä turhankin hurjissa, mutta vallan mukavissa merkeissä. Perjantai-illan tein töitä, jalkapallon ja mainion seuran lomassa. Lauantaina vuorossa olivat minulle etukäteen hyvin jännittävät, mutta loppujen lopuksi äärimmäisen miellyttävät mytkeet. Illan kohokohta ei varmastikaan ollut nilkan napsahtaminen a.k.a nyrjähdys. Pikku haaveri ei haitannut kovasti ennen kuin aamulla. Kiitos, promillet.

Nyt olen siis "rampa" – käveleminen luonnistuu, mutta hitaasti. Näytän vähän ankalta taapertaessani eteenpäin. (Minut ristittiin jo yksijalkaiseksi apinaksi, tänx.) Se siitä sitten, tididiidii. En taida jaksaa kertoa mistään enempää.


torstai 1. heinäkuuta 2010

I want to be adored

Olen pettynyt itseeni. Tein sen taas, vaikka lupasin itselleni, etten enää koskaan.
Ehdin jo sanoa, että nyt on parempi. Ettei tarvitse olla idiootti enää.
Mutta kun minä en osaa olla olematta idiootti. Olen yksi saatanan ääliö ja palikka.
Ei muuta tällä kertaa.
Kaikki on muuten hyvin.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Tydydydy

Minä en oikein tiedä, minkälainen olo on.
Kurkku tappaa ihteään ja jos se ei tapa mua niin minä kohta tapan sen. Se on vähän liian kipeä.
Ärsyttää, vaikka kaikki on ihan jees. Ärsyttää ainakin tää mun lame-ass teksti.

Tänään en osaa kirjoittaa, mutta:

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Drunk girls are boringly wild

Open your arms
Dance with me until I feel all right

En yksinkertaisesti voi tehdä mitään lupausta/päätöstä juomattomuudesta, koska minulla on jostakin kumman syystä joku taipumus vetää kunnon naamat joka viikonloppu. Ei kai siinä mitään, se ehkä kuuluu tähän ikään ja elämänvaiheeseen jne. yms. etc., mutta en jaksaisi enää olla asiasta huolissani.

Olen tähän mennessä yrittänyt karsia itse toimintaa, enkä huolehtimista, koska olen olettanut että se olisi helpompaa. En näemmä voi myöskään muuttaa sitä, että minulla on hyvin vahva taipumus skitsoilla kaikesta turhaan, saada vähän tippaa linssiin ja ahdistusta rinnan alle. Eli samaan malliin jatketaan, ei ylpeinä, mutta jatketaan kuitenkin.

Katsotaan mitä tässä nyt tapahtuu. Ei ole kovin kivaa olla Katariina juuri nyt, mutta viikonloppu, paijaus, mainiot otukset, Herätyskerho. Loistavuus.
P.S. LCD Soundsystem on esimerkiksi jonkin jumaluuden lähettiläs. Ei vittu miten hyvä.
LCD Soundsystem - I Can Change

But I can change, I can change, I can change, I can change
I can change, I can change, I can change
If it helps you fall in love

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Well kiss me goodnight

Kolmen päivän krapula, oh yeah. Lauantaina juhlittiin, oli kivaa tiettyyn pisteeseen asti. Enkä mielestäni ollut edes missään ihan kamalassa humalassa. Pitäisi varmaankin tajuta, että kahden tunnin tanssitreenit lähes päivittäin kahden viikon ajan saattavat vaikuttaa viinapäähän.

Sunnuntaina oli niin kamala olo, etten ole sellaista pitkään toviin kokenut. Juomisen jälkeen en varmaan koskaan. Eilinenkin meni ihan dagen efter-tunnelmissa, töistä ei meinannut tulla mitään ja kaikki oli vaikeaa. Ruoka, rakas ystävä ja korni hömppäleffa pelastivat päivän saldon plussan puolelle.

Viime yönä en nukkunut - taaskaan - muutamaa tuntia enempää, joten tänään ei sujunut mikään myöskään. Siivosin siis puoli kahteen, kun uni ei halunnut olla kaveri. Jotain hyvää siis siinäkin yössä. Joskin jokusen tunnin unosten jälkeen on kai oletettavaa, on taas aivan kamala.
Kaikki, mitä luen, kirjoitan tai puhun, pyörii päässäni ääninauhana, joka kuulostaa uutistenlukijalta.

Ja sitten päivän pelastukseen: Deadsoul Tribe - Lost In You
Mulle tuli yhtäkkiä sellainen olo, että pakko kuunnella tämä kappale. Kuuntelin kahdesti.
Näitä oloja on tullut viime aikoina hirvittävän harvoin. Olen kuunnellut musiikkia lähinnä siksi, etten ole kestänyt hiljaisuutta tai olen halunnut parantaa oloani. Mutta tietyn kappaleen himoa en ole hetkeen kokenut.

Pitää muuten ostaa myös tämä Deadsoul Triben levy A Lullaby For The Devil. Aivan infernaalisen hyvä.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Väsyneitä tyttöjä

Uni tuli kylään ja viipyi 12 tuntia.
Kroppani on nyt saanut pakollisen leponsa ja voin jatkaa tappotahtia kaikessa rauhassa. Sisäinen masokistini nostaa päätään ja käskee: "Tee, tee, tee enemmän! Uuvu! Nyt jumalauta tyttö otat kaiken vastaan mitä tarjotaan." Ja minä otan, koska haluan päästä siihen uupumuksen tilaan, missä ei enää jaksa ajatella. Paitsi että sellaista ei ole olemassakaan.

Tulipa mieleen eräs ystäväni, joka pyrkii kaihtamaan turhaa ajatustulvaa urheilemalla kuin hullu. Toimii kuulemma häneen. Miksi minuun ei, vaikka olen viime aikoina treenannut 3-6 kertaa viikossa ja rankasti. Ehkä ajatukset raivaavat itselleen tilaa yöunieni paikalta. Ei hyvä, poistaisivat vaikka läskiä ja asettuisivat sen tilalle. Se vois olla ihan siistiä kulkea tuolla hirmuinen ajatusmassa vyötäröllä. Kenties.

Työnteko on jostain syystä vaikeaa. Nyt ei Infected Mushroomkaan auta. Sen sijaan emoilen Tehosekoittimen Hetken tie on kevyttä.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Puhdistus



No niin. Eiköhän se ole taas aika aloittaa ihan puhtaalta pöydältä tämä helkkarin tunne-elämä.

Täysin hillittömän tunteenpurkaukseni maininkeja sain puida aamuneljään. On ihan hyvä läppä herätä omaan nauruunsa ja siihen, että vanhemmat nauraa vieressä, itkettyään ensin koko yön. Aamulla ehdin juoda kahvia ja syödä kunnon aamupalan. Se on harvinaista herkkua nykyään. Sitä paitsi tuoreet mansikat ja pensasmustikat laskivat vitutusprosenttia ihan huomattavasti.

Mulla on vähän sellainen olo, että tarvitsen kunnon irtioton kaikkeen. Taidanpa seuraavana vapaana viikonloppuna hilpaista mökille saunomaan ja lukemaan hömppää laiturilla. Myönnän nyt avoimesti kaikille ja ennen kaikkea itselleni, etten voi ollenkaan hyvin enkä voi jatkaa tätä miellyttämis- stressi- ja unettomuuskierrettä yhtään pidempään.
Mun kroppa alkaa näyttää, ettei kestä tätä enää. Säikähdän joka kerta, kun en saakaan henkeä ja kasvot puutuvat. Olen loppu.

Tiedän kyllä paremmin kuin hyvin, että kaikki rullaa ja tuleekin varmaan rullaamaan ihan mukavasti, kunhan pääsen vähän jaloilleni taas. En vaan ole vielä riittävän ehjä enkä kypsä ihminen kestämään yhtään enempää epävarmuutta, vastuuta tai painetta. Minä kestän vaikka sisulla tämän viikon, sitten keskityn esimerkiksi vehreään luontoon. Joka tapauksessa, itseni aion unohtaa täysin.

Älä kerro

Pitikin sanoa.
En puhu, mutta itken kuin pieni vesiputous, eikä se ole ollenkaan puhdistavaa.
Tuntuu vaan ihan saatanan pahalta. Senkin idiootti emo.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

When you become a twist

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta mitään ei vaan tule ulos. En tiedä edes, miksi ei tule. Minähän voin puhua lämpimikseni vaikka pakkasen helteeksi ja keksin asiaa käytetystä tulitikustakin. Siispä miksei supliikkiuteni riitä asioihin, joita haluaisin ihan oikeasti sanoa? Taidanko enää onnettoman small talk -paskan, joka tekee minusta täysin pinnallisen ja aivottoman kikattelurobotin? Ahdistun ennen sitä.

Puheoksennustakin enemmän helpottaisi spontaani itku. En ole itkenyt pitkään aikaan, mikä on täysin hälyttävää. Yleensä itken ilosta, surusta, vihasta, liikutuksesta, väsymyksestä ja muuten vaan. Vähintäänkin silloin, kun vuodan verta viikon. Eikä mitään. Ei kyynelen kyyneltä, vaikka olen ollut niin vihainen, kuin aivan tautisen onnellinenkin.

Tätäkö tämä tulee olemaan? Minulta on näemmä mennyt vähän ohi se vaihe, missä sulkeuduin kuoreeni niin, että elämäni harvinaisen varhaisessa vaiheessa opetellut ja kiitettävästi ylläpidetyt keskustelu- ja kyynelehtimiskyvyt katosivat. Pelottaa, tulevatkohan ne takaisin? Ei se oksennustautikaan oksentamatta helpota ja jos ei muuten tule, niin pitää laittaa sormet kurkkuun.

Voi olla, että kaikki on oikeasti ihan hyvin ja tämä osaamattomuus-angstipaska on vain pääni sisäisä illuusiota. Enpä usko.

"I’m selfish, impatient, and a little insecure. I make mistakes, I’m out of control, and at times hard to handle. But if you can’t handle me at my worst, then you sure as hell don’t deserve me at my best." – Marilyn Monroe

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Real-life horror

Pitäisi nukkua = polkaista porukoilta kämpille tutimaan, mutta mua ei oikeastaan kiinnosta. Minulla on parempaakin tekemistä nyt, kuten kirjoittaa, syödä juustoa ja rusinoita juurikin ja nimenomaan samaan aikaan, fiilistellä Nine Inch Nailsia ja Death Cab For Cutiea (joka on kuulemma nimenomaan indiehomostelua) sekä kesäistä, vaaleaa iltaa.
Eikä sillä ole mitään väliä, onko mulla huomenna töitä. Mua ei nukuta vielä.

Pessimistinen ajatusmaailmani ei tahdo uskoa, että tämä miellyttävä olotilani voi olla pysyvää. Olen jo valmistautunut siihen, että vedän vähintäänkin jonkun näistä rullaavista hommistani läskiksi ja alaspäin kulkeva waauwaauwaauwaaaaau -melodia (tätä ei saletisti tajunnut kukaan) valuttaa elämäni pienimmätkin ilonrippeet syvään kaivoon. Siihen, missä se Ringin vitun ruma muija asustaa.
Kunhan nyt en alitajuisten paska-epäilysteni ja henkilökohtaisen vääristyneen minäkuvan aiheuttaman itsetuntokriisin takia laita kaikkea hyvin menevää vituiksi. Koska se olisi lose-lose -situation. Ainakin näin uumoilen.

En tiedä kaipaanko 15-kesäistä olemustani ihan tosissani - onko se vaan ajan kultaamaa muisteloa, mutta sen aikainen luontainen tapani ottaa asioista ja tuntemuksista kaikki irti, oli kadehdittavan hienoa. Aika ironista, että kadehdin ja kaipailen mennyttä taitoani aivan itse näin henkisen värikkyyden kannalta täysin rupsahtaneena kalkkis-idioottina. Olisikohan mahdollista saavuttaa sellainen fiilistelykyky vielä joskus, vaikka ei olekaan yhtä sinisilmäinen idealisti kuin teinityttösenä?

Olipa muuten tosi fiksu juttu katsella noita mainitsemani Ringin still-kuvia. Tosi helkkarin älykästä siihen nähden, että polkaisen tästä itsekseni kämpille ja nukkuakin pitäisi. Shieet.

(Onpa tässä neidillä muuten melekonen Halloween-asu. Hiton hieno.)

Melody

Viikon päästä olen vapaa. Melkein.
Pääsykokeet ohi 9.6. - sitten juhlin. Jestas, miten uuvuttavaa touhua.

Aamu alkoi pommiin nukkumisella hyvässä paikassa. En ole edes kovin pahoillani akateemisesta vartistani, vaikka pelmahdinkin hyvin yllätyksellisesti aamupalaveriin.
Death Cab For Cutie (fuckin' emo..) piristää taas aamuani lisää.
Tänään olen tehokas ja teen paljon töitä.

Eilen kiersin kirpparia, esittelen löydöt jahka pääsen kameran eteen. Nyt ihan oikeasti esittelen ne.
Taidanpa kiertää tänäänkin.

maanantai 31. toukokuuta 2010

Jokainen malja vie meidät lähemmäs harmoniaa.

Parempi maanantai? I bet.

Sain kuittia erään tekstini (ei siis blogitekstin) kieliasusta. Masennuin ensin, mutta totesin ottaneeni riskin kirjoittaessani sillä tavalla. Tulin tulokseen, että olen helvetin tyytyväinen, että otin sen riskin. Mun takana seistään tässäkin asiassa. En ihan tosi ole yksin - se on mielettömän hienoa huomata.



Viihdyin töissä hyvän musiikin ansiosta. Soittimessa pyöri Pariisin kevättä, Death Cab For Cutiea, Lamb Of Godia ja vähän Putron Samuliakin. Iltapäivällä viihdyin rakkaan ystävän kanssa ja nyt viihdyn hieman uudehkoissa hiuksissani. Huonosti alkanut päivä unettoman yön jälkeen kääntyi voitoksi.
Viihdyinpä myös kameran edessä, pitkästä aikaa. Kuvat ovat kuin ovatkin rakeisia, mutta se on oikeastaan niiden tarkoitus. En vaan saanut muokattua niitä riittävän uskottaviksi.



Tukka on siis uudehko. Otsatukan vähän kolmiomainen malli ei näy kuvassa hirvittävän hyvin, mutta sellainen se kuitenkin on. Väriä vähän paranneltiin punaisella hoitoaineella.
Ja niin - kaulassa killuva koru on muuten yksi lemppareistani, vaikkei edukseen erotu sekään tuosta kuvasta (kerrankin saan jotain esiteltyä!!). Kirpputori on ystävä.
Tämä päivä - kaiken kaikkiaan - hyvä.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Un week-end trés magnifique, non?

Mamma Mia & Dear God, what a weekend!

Perjantaina juhlittiin Emmi-rakkaan kaksikymppisiä a.k.a. aikuistumisbileitä tyttöjen ja mansikka- mango-lime- ja vaniljapirtelödrinkkien voimin. Pullo pyöri totuuksien ja tehtävien lennellessä seiniä pitkin. Loppuilta tai oikeammin -yö kului tanssiessa ja conga-rummutellessa Kharman loungessa. Ihan käsittämättömän hauska ilta, kiitos siitä!

Väsyneehkö lauantai lähti uuteen nousuun Ruamjain Etelä-Afrikka -hippaloilla. Sauna oli kuumana ja sitä käytettiin, ruokaa ja juomaa riitti. Allekirjoittanut pysyi ihan selviölinjalla ja silti oli jopa infernaalisen kivaa. Tyhmissä kuvissa ja videotallenteissa riitti nauramista ja järvi oli helvetin kylmä. Joku veneilijä taisi nähdä meidän tissit.

Kun varsinainen juhlapaikka oli jätettävä ihmisten unirauhan turvaamiseksi, suunnattiin joukolla etsimään jatkoja. Tarkoituksena oli piipahtaa Rentukassa, mutta sepä perkele oli sulkenut ovensa. Siispä jatkoimme matkaa kaksi metriä ja parin urhoollisen nuorukaisen johdolla päädyimme ranccoihin teknobileisiin Lillukkaan. Kuten Roosa asian ilmaisi tanssilattialla: "Tää on tosi vapauttavaa!"

Apostolinkyydillä Kuokkalaan, nyt on jalat ja kaikki muutkin jäsenet kipeinä. Pää ei, sentään, parempi siis olla selviö. Kiitos kaikesta, kuittaa uupunut Katariina.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Cool and daring.. U wish.

Minä olen se, joka sanoo ääneen ne kaikkein rumimmat jutut. Olen se pieni tyttö, joka juo kaikkein terävimmät kaikkein kovimmalla tahdilla. Se riemuidiootti, joka ei rauhoitu kun pitäisi, vaan nauraa niille asioille, mitkä eivät ketään muuta huvita. Eikä lopulta minusta jää käteen mitään muuta kuin sekavia muistoja ja maksakirroosi.

Tässä elellään nyt kai massiivisen henkisen itsetutkiskelun ja kasvun aikoja. Taitaa olla turha vääntää rautalangasta, että olen vallankin kyllästynyt kuvaan, jonka annan ihmisille itsestäni. Enkä oikeastaan tiedä, onko mitään itua lähteä sitä muuttamaan. Tällainen minä olen kai ollut viimeiset lähes kaksikymmentä vuotta.

Jälkiruokakahvi, jonka hyvä kahvinkeittäjä keitti ja Omerta, jonka hyvä Lamb Of God soitti.

torstai 27. toukokuuta 2010

What about the demon rights?

Elon jännittävät polut.
Kolme pääsykoetta takana (konsa, ranska, biologia), joista yhteen mahdollisuus päästä. 4 to go.
Jospa jaksaisinkin vielä skarpata. Se on ollut yllättävän helppoa näinä muutamana päivänä, kun keskittymiseni pääasiallinen häiritsijä on ollut poissa. Jokin hyvä puoli siis siinäkin.

Kotini on kuin maailmanlopun jäljiltä. Päättelin, että joskus minulta salattuun aikaan siellä on käynyt merkkinsä jättämässä herra kaaosdemoni, MWAHAHAHAHAHAHA. Ei siellä muuten voisi siltä näyttää.


Sarvipää chaos demon löytyy keskeltä, vasemmalla ihana Drusilla oikeanpuolimmaisen, hurmaavan Spiken keralla (jota ei näemmä näy enkä jaksa lisätä kuvaa uudelleen sadatta kertaa). Kuka tunnistaa kulttisarjan? Kuva täältä.
(Neiti ruokkii tässä taas sisäistä nörtteyttään. Eilen tunnustin eräälle ystävälle, että voisin ihan oikeasti maksaa siitä, että mulle leikattais haltiakorvat. Pitäisikö nolostua?)

Tällä tontulla alkaa olla jotakin odotuksia tämän kesän suhteen. Pitäisikö siitä sitten huolestua?

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Simple like a child

Kiire ja stressi tekevät minut toimintakyvyttömäksi. Totean sen ehkäpä neljättäsadatta kertaa nuoren elämäni aikana (on tietysti otettava huomioon, etten kovin montaa vuotta ole ajatellut koko asiaa).

Kaipa se on jonkinlainen alitajuinen suojautumiskeino, että oltuani ensin riittävän vihainen ihmishirviö tai vaihtoehtoisesti paniikissa kuin haulikolla uhattu pupu, suljen vaan kylmän viileästi typerät sekä turhat velvollisuudet pois ja keskityn rentoutumiseen.
Mikäli saan olla riittävästi yksin. Enkä puhu nyt aivan välttämättä pelkästään fyysisestä yksinäisyydestä, vaan myös siitä, että saan tehdä asioita itsenäisesti, olin laumassa eli en.
Tarvitsen erityisesti sitä, että kukaan ei kohdista henkilökohtaisia, neuvovia tai arvostelevia ajatuksiaan minuun eikä minulle.

Äärimmäisen jännittävää, että tietynlainen yksinäisyys saa minut ahdistumaan aivan valtavasti. Ahdistava yksinäisyys luo tunteen, jossa seinät tulevat päin, taivas tippuu niskaan ja kaiken muuttuessa paksuksi pimeydeksi koko maailma on yhtäkkiä aivan tyhjä. Odotan taas sitä oloa, kunhan pääsen tästä kämpälleni. Se tulee yleensä viimeistään nukkumaan mennessä.

Mutta tänään olin pitkään keskenäni kotona nauttien yksinolosta. Romaanisen filologian, tuttavallisemmin ranskan kielen valintakokeesta päästyäni lueskelin Cosmopolitania, tein ristikoita, söin jääkaapin tyhjäksi, join kahvia ja nukuin. Olo oli eetvarteista eetvartein.
Hyvä olo säilyi tanssitunnilla ja hyvän ystävän keralla jutellessa, vielä vanhempien luona saunoessakin, kunnes joku keskitti kiinnostuksensa nukkumaanmenoaikoihini.
Minulla ei ole arvostelukykyä sen suhteen, paljonko nukun. Ihme teiniangsti se taas nostaa päätään. Nostalgia.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Vill du ha?

Mulla olisi todella paljon taas "fiksua ja analyyttistä" pohdintaa ja asiaa, mutten viitsi laittaa aivo-reppanoitani niin koville. Joten jätän ensi kertaan.

Olen ollut ihan kohtuullisen vihainen tänään. Varmaan siksi, että olen nainen. Tai ihan vaan siksi, että täällä joku laulaa vaikka muiden pitäisi tehdä töitä. En arvosta, mutta nauroin tälle ihan sievän tovin. <3

maanantai 24. toukokuuta 2010

Sur, sanoi ampiainen.

Yläkaupungin yö oli ja meni. Lauloin sydämeni kyllyydestä, en tiedä lauloinko hyvin, mutta sain pitkästä aikaa tehdä sitä. Annettu ja saatu palaute oli positiivista, tällä kertaa taidan ennemmin uskoa muita kuin itseäni - ihan vaan pitääkseni mielialan korkeammalla.

Lauantai-sunnuntaiyö meni riehuessa, jälleen- ja ensi kertaa näkemisissä, jopa joissakin konflikteissa ja huolenpidon hetkissä. Sunnuntaipäivä vierähti nukkuessa ja syödessä. Muutama olento hyvästelty, eräs toivotettu tervetulleeksi.

Taas saapui maanantai.
Kylmä ja sateinen ja kurja, mutta olosuhteisiin nähden vallankin positiivinen maanantai. Kastuin kertaalleen jo matkalla töihin ja viimeistään äskeisen haastattelureissun jälkeen olen kuin märkä rottavanhus. (Ajatelkaapa, miten hellyyttävä ajatus..)

Selviänpä tästäkin päivästä varmaan ankaralla työnteolla, tehden itsestäni koneen tai vaihtoehtoisesti haaveilemalla kosteasta jättisaniaismetsästä, jossa keijukaiset ja metsänhengettäret eli nymfit liihottavat ympärilläni ja jossa puiden tuoksu on huumaava.

Tuoksut muistuttavat minua jatkuvasti jo olleesta tai tavoittamattomissa olevasta. Tuntuu täysin käsittämättömältä ja pyörryttävältä aistia tuoksu, jonka olemassaoloa ei edes muistanut. Tai jonka olemassaolon muisti, mutta ei olettanut kokevansa sitä siinä hetkessä.
Sillä minä taidankin selvitä.

torstai 20. toukokuuta 2010

Millions de façons d'être désolé

Varoitan heti alkuun, etten ole henkisesti kovin tasapainoisessa tilassa tällä hetkellä.
Ihan hyvinhän tässä rullaillaan, vaikka kallo sanookin muuta.

Kaikkikykenemättömyyteni sen kun kasvaa ja kukoistaa. Tyhmä, ruma ja epäkelpo olo on kai tullut jäädäkseen - taas. Syitä sellaiseen ei sinänsä löydy, ainoastaan liiallinen stressi ja tekemisen yltäkylläisyys aiheuttavat vastareaktion, en kykene tekemään mitään ja vihaan sekä halveksin itseäni sen vuoksi. Pakko myöntää, ettei ole erityisen eetvarttia elellä päänsä sisällä, jos ei välitä itsestään ruttotautia enempää. Olen itselleni luuseri niin musiikillisesti kuin sosiaalisestikin, ulkonäöstä ja luovasta työstä puhumattakaan.

Yritän siis paikkailla orastavaa Katariina-vihaani ulkoisilla parannuksilla. Uusi, ihana kuontalo - joka on oikeassa valossa lähes verenpunainen - tekee osittain tehtävänsä. Sen vuoksi minussa on yksi ulkoinen silmää miellyttävä seikka. Hius on aivan vallattoman kauniin värinen ja juuri sitä mitä olen jo pidemmän tovin tavoitellut - kiitos taikurimaisen hyvän hovikampaajani - mutta sopisi toisen naamavärkin kanssa yhteen paljon paremmin.

Äärimmäisen typerää; tuntuu siltä, etten ansaitse näin sieviä hiuksia, saatika mitään suurempia positiivisia asioita. Minähän olen sitä mieltä, että mun pitäisi viettää loppuelämäni erakkona ja olla justiinsa niin ruma kuin olen, ihan vaan siksi, että olen niin mielettömän perseestä. Sekä henkisesti että fyysisesti.
Siitäpä herää iankaikkinen kysymys: Mitä perkeleen sahanpurua minun päässäni seilaa? Onko ihmisen naurettavuudella ja ennen kaikkea pinnallisuudella minkäänlaisia rajoja? Näinkö tämä tästä jatkuu, kunnes totean, että ei ole mitään järkeä suorittaa minkäänlaista panostusta itsensä eteen, koska ei ole sen arvoinen?

Pitäisi luultavasti keskittää ahdistukseen käärityt aggressioni rehellisehköön työntekoon eli "asian" kirjoittamiseen henkilökohtaisen paskan suoltamisen sijaan. Seuraavat puoli tuntia lupaan yrittää niin kovasti kuin ikinä pystyn. Välittämättä siitä, että olen oikeasti pelkkä onneton ja turhanpäiväinen vikisijä-apina.

Parantaakseni oloani ja keventääkseni mustaa, nestemäistä angstia valuvan tekstini onnetonta lopetusta siteeraan Viidan Laurin toiveikkaita sanoja:

Lienet eläin, taikka puu
kaikin soluin, sydämin
usko, tahdo jotakin
niin se kerran tapahtuu.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Stupid jerk



Minäpä ihan tosissani katsoin vähän jääkiekkoa äsken ja keskityin siihen. Se oli jopa mielenkiintoista. Kun tajusin kyseisen seikan, käytinkin sitten hienoisen tovin pohtiessani sitä, olenko sairas, sekoamassa vai muuten vaan idiootti. Tai ehkä en vaan jaksa ylenkatsoa asioita samalla tahdilla kuin ennen.

Jääkiekkohan on todellisuudessa vain junteille - kuten kaikki muukin penkkiurheilu - mutta ehkä alan hiljalleen olla sinut sen kanssa, etten välttämättä olekaan kaiken yläpuolella. Saattaa jopa olla, etten ole niin boheemi ja hienostuneen yliherkkä, melankolinen taiteilijasielu. Mites sit suu pannaan, tyttökulta? Näin meni taivaanrannanmaalaukselta pohja. Surullista, että maton veti jalkojeni alta musta, kuminen lätkä.

Mulla on niin onnellinen olo, ettei oikeastaan tee mieli olla niin hirmu tuskainen ja ahdistunut ja nyrpeä normaaleja aktiviteetteja kohtaan. Kiire on ja stressi ja erityisesti laulupaniikki, mutta en totta puhuen ole kovinkaan kiinnostunut asiasta. Hommat menevät niin kuin suvaitsevat mennä. Voin edesauttaa niitä omalta osaltani menemään mukavasti, mutta ihan yhtä hyvin voin katsoa välissä vähän jääkiekkoa.

On niin hirvittävän helpottavaa ja mukavaa olla kerrankin ainakin lähes tyytyväinen - ei tarvitse vihata koko palloa ja kaikkia sen asukkeja (ehkä kummituseläimiä, siilejä ja muita pörröisiä otuksia lukuunottamatta). Suosittelen onnellistumista kaikille. Kiitos ja rakkaudentäyteistä kevättä jokaiselle tyhmälle jääkiekko- (tms.)juntille.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Yön ääniä

Katariina klo 04.42:
Olin naamat. Nyt on hirmuinen hiccups, mutta olen sentään kotona (nyyh) ja auringo alkaa nousuhommiin. Jyväsjärvi oli matkalla hirvittävän kaunis ja usvainen ja tyyni.
Ainoat (ehkä) vastaantulijat toivottivat hyvää huomenta. Äsken säikähdin tukehtuvani ruisleipään, jota pakotan kurkusta.

Tämän älykkyyden riemuvoiton tallensin kirjallisen vuodatuskanavani paperiversioon. Olihan sitä toki kumottava lakkoa ja kuppia tietysti. Erityisesti keskellä viikkoa, kun on aamulla töitä. Eikä ennen pilkkua yksinkertaisesti voi lähteä kotiin.
Mutta olihan mulla aivan tavattoman hauskaa, taas kerran.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Spekulointi

Teet musta ihan tyhmän. Hölmön ja hassun ja huomionhakuisen hellyydenkerjäläisen.
Tuntuu kuitenkin siltä, kuin olisin ihan oma itseni. Oon vaan vähän parempi itseni kuin normaalisti.

Tuolla on pussikaljakeli ja mulla on joku helvetin tippalukko päällä. Tekisi mieli lipitellä pussi-spritzeriä (= valkoviiniä+vissyä) tai vaihtoehtoisesti pussi-sangriaa mukavalla porukalla kirkkopuistossa ja ruskettaa sääriä, vaikka niihin jääkin auttamattoman typerän näköinen raja.
Oikeastaan mulla ei olisi edes aikaa eikä rahaa sellaiseen. Hyvä sinänsä, etten ryyppäile. Juon mehua sen sijaan. Enkä juo mehuakaan.

Sitä paitsi, valkoiset sääret on ihan kivat.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Pin-up kittens

Ihanan jännä olo, perhosia vatsassa. Sinänsä huolestuttavaa, että olin aivan down tässä jokunen päivä sitten ja nyt on taas aurinkoista säätä pallon sisällä. Kutvanan olon syyt ovat moninaiset.
  1. Saatan ehkä ottaa kissan. Pienen kissimirrin, joka pörrää mun sohvalla, aijaijai ja purmau vaan! Ainoat ongelmani ovat rahatilanne ja allergia. Ensimmäistä löytyy aina jostain kolosta, allergia on vähän pahempi. Mutta mun pitää vaan katsoa asiaa ja sitä kissaa. Haluan saada selville kaiken kyseisestä naukujasta. Kaikki sormet ristiin ja peukut pystyyn, että homma menee hyvin. Koputan puuta, hihii. :)
  2. Jännittää keikka ja pääsykokeet. Sehän nyt on selvää. Ja kiire on, eipä siitä sen enempiä, koska se ei ole lainkaan kiintoisaa.
  3. Vatsanpohjaa kutittaa kaikki, koska on kevät. Keväällä, kun massua kutittaa, tekee mieli laittaa nättiä päälle ja keimailla. Tyttö-olo, jota inspiroi pin-up ja vanhanajan glamour. Nam.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Kaksi brunssia

Neljä ruisleipää, kaksi banaania, kaksi vaniljajogurttia. 664 kcal.
Laittoman paljon kahvia. Maha täynnä, mieli virkeänä.

Olen vihannut peilikuvaani taas muutaman päivän ja harrastanut hajoilua auttamattoman paljon. Ainakin jälkimmäisen otaksun ja melkeinpä toivon johtuvan viikon takaisesta, kohtalaisen holtittomasta alkoholinkäytöstäni. Siksi olenkin juomatta ainakin tämän kuun. Katsotaan sitten, osaanko käyttää nautintoaineita fiksummin vai olenko edelleen onnettoman lärvihakuinen. Epäonnistuneesta "huikattomasta huhtikuusta" opikseni ottaneena ajattelen asioista vähän rennommasti. Minä en ryyppää siksi, koska se tekee minulle niin pahaa. En siksi, että todistaisin kellekään pystyväni siihen.

Ensin mainittuunkin saattaa väkijuoma vaikuttaa. Se on paisuttanut minut ulos farkuistani ja vääristää peilikuvani kaalista varpaisiin. Eilen katsoin itseäni kokovartaloheijastajasta ja mietin, missä välissä musta on taas tullut näin saatanan ruma.
Se hermostuttaa. Lähes kaikki hermostuttaa. Pidin äsken laittoman lyhyen lounastauon, koska en yksinkertaisesti pystynyt istumaan Ilta-Sanomien ja banaanin äärellä yhtään pidempään.

Stressi, josta luulin jo päässeeni tai jonka olemassaolon unohdin hetkeksi. Mulla on jatkuvasti joku ihmeellinen jännitystila päällä. Viime yön nukuin levottomasti, mutta onnellisena. Tällä purppuraisella sekunnilla en ole aivan niin varma siitä onnellisuudestakaan. Mulla on kylmä ja yksinäinen olo puolivieraalla työpisteellä. Istun mykät luurit päässä, koska se tuntuu turvallisemmalta. Jospa kohta jaksaisin laittaa musiikkia.
Ehkä jotakin piristäviä renkutuksia.

torstai 6. toukokuuta 2010

Torsdag är full of hope.

Aaaaaah ja voi tätä elämän riemua ja keveyttä!
Tuntuu siis hyvältä. Uudessa kämpässä on kaikki ihan vinksin vonksin ja heikun keikun, mutta se on kuitenkin minun. Minun oma. My precious. Sain loukkooni eilen sohvan ja pöydänkin ikkunan ääreen. Nyt alkaa järjetön purku- ja sisustamisprosessi. Kun asunto on kohtuullisen kondiksessa, voinkin sitten aloittaa sotkemisen.

Olohuoneesta puuttuu verhot ja tauluja pitäisi saada seinille. Kirjat hyllyyn, muuttolaatikot ja -säkit ja -kassit tyhjiksi. Vaatteita on niin maan helvetisti, etteivät kaappeihin mahdu. Mutta mikään ei voi haitata mua nyt, koska minulla on oma pikku koti ja siellä kahvinkeitin ja kaapissa pullo vaniljavodkaa yksinäisien hetkien varalle.

Yksinäisyyttä minä pelkään. Mutta siihenkin on totuttava, ettei aina voi kutsua jotakuta lämmittämään henkisesti kylmää asuntoa. Siksi se onkin lämmitettävä itse. Siinä minä en aio enää koskaan epäonnistua.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Kansalaiset, medborgare

Täten ilmoitan, että Katariina vastentahtoisesti, mutta nöyrästi suostuu myöntymään siihen tosiasiaan, että on koko Suomen yhteinen Huti-tyttö.
Hyvät ystävät, rakkaat runkkarit. Teidän ei tarvitse mokailla enää itse. Katariina tekee sen puolestanne.
Amen.

lauantai 1. toukokuuta 2010

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Uhmaikä.

En muista milloin olisin viimeksi ollut näin vihainen tai ahdistunut.
Vittujen saatana vappu on minun juhla. Ei mikään helvetin kuumetautikuppa saa tulla sotkemaan sitä.

Ja auta armias kun toteaa, että OK, olen yksin eikä kukaan sentään häiritse, niin äitimuori soittaa ja huutaa tekopirteällä äänellä "NO MOOOOI OOTKO SÄÄ VIELÄ KIPPEE?"
No jumalauta olen, en keskustele enää tästä asiasta kun vituttaa riittävästi puhumattakin.
Joo, äiti on oikein ihana, mutten kestä niitä puheluita heikolla hetkellä.

Kiitos aivan infernaalisen paljon, Zeus, tästäkin kurjuudesta.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Don't punish me with brutality

Puhu, hengitä samaan tahtiin, ota kasvoistani kiinni ja katso.

Mulla on ollut "muutaman valopilkun päivä" - päivä, joka olisi aivan perseestä ja vitusta ja sieltä, mihin aurinko ei paista ilman muutamaa piristävää ihmistä tai asiaa.
Tätä penkin alle kaivettuun metriseen kuoppaan vajonneen pääsykokeen, kipeilyn ja ruman naaman/yleisolemuksen siivittämää päivää ovat piristäneet erinäiset asiat, esimerkiksi suloiset olennot, joista osa on ihmisiä, osa esimerkiksi leopardeja. Päiväunet. Nauraminen ja liikaa puhuminen. Tässä niitä lepardeja, emo ja kolme pentua pesässään tuusaamassa milloin mitäkin (lähinnä unilla).

Kirpparireissu piristi osaltaan perseelleen mennyttä päivää, tein löydön, jota en malttanut jättää hyllyyn. Vappuviinit jäivät ostamatta, mutta ehdin huomennakin.
Mukaan tarttui tämä, jota en ehtinyt vielä itse kuvata. Kyseessä on siis Alchemy Gothicin Death & Rose-toppi, takana selässä on metallinen rengas. Koko oli nappi ja toppi aivan kuin uusi. Hintaa tuli 5 euroa. Jonkinlainen jumala on varmasti olemassa. (kuva/pic: Alchemy Gothic)

Illalla pahentunut kurkkukipu ei auta asiaa. Suussa maistuu kipeältä eli ihan -tun pahalta. Uskoisin, että se ei rajoitu makuun, joten pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat olleet alle kahden metrin läheisyydessä tänään. Olen death breath -mustekala, jota vappukaan ei kiinnosta.
Ajattelin ryypätä yksin pilkkihaalarissa. Jotain vitun hienoa punaviiniä. Joten tervetuloa morjenstamaan esim. kirkkopuistoon, jos näätte yhen reppanan liian isossa mustassa haalarissa.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Sinisissä kynsissä.

Ei pitäisi koukuttua sonnan kirjoittamiseen niin, että tarvitsee ilmaista itseään sitä kautta useamman kerran päivässä. Olen vaan niin hermostunut, vaikka en oikeastaan stressaakaan huomisesta. Todella ristiriitaista, että on ihan kohtuullisen rento fiilis, mutta pää meinaa silti räjähtää. Tekis mieli sanoa, että "Vitut koko helvetin pääsykokeesta, minä jään kotiin runkkailemaan ja juomaan kaljaa."

Tietysti siellä räjähdysalttiissa kopassa on satakakskyt+1 muuta asiaa ja siinä kun ne keskenään puuroutuvat, niin on semmonen borssikeitto kaalissa ettei siitä hevillä eroon pääse. Siksipä jäsentelen edes kaksi ajatusta ja helpotan ruttuelimeni (joo, just sen) taakkaa.

Muutan alle viikon päästä. Avaimet saan viimeistään maanantaina. Eihän siinä sinänsä tule mikään kiire, onneksi, koska asun porukoilla tällä hetkellä ja jos tavarata jää tänne, saan sen koska vaan pois täältä. Mutta halu ja tarve päästä omaan kotiin on suuri. Tilaan ja ympäristöön, jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa ja jossa päätösvalta on vain minulla. Vuokraisäntää lukuunottamatta. Se tuskin tulee käymään.

Nämä selitettyäni, silitettyäni itseäni ja vakuutettuani, että pysyn hengissä vielä, voin yrittää nukkumisen jaloa taitoa. Huominen on huomisen jälkeen ohi ja tämä maailman suloisin asia helpottaa ja rauhoittaa.

Tärkeintä on vallankumous

Pari päivää yöpaitamekkoa ja sotkuista tukkaa.
Ruotsalaisilla on sotkuinen tukka, ne laittaa hiuksiaan sekaisin varmaan kaksi tuntia.
Minulla siihen menee kahdeksan, tai ehkä kuusikin riittää. Joskus neljä. Jos mulla on joku apuna, voi mennä hieman vähemmän aikaa, mut siihen tarvitsee astetta enemmän energiaa. Itsekseni teen sen tiedottomassa tilassa. Mutta otsahiukset pitää aina kammata.

En uskonut, että koskaan sanoisin mitään tällaista - mutta jostain kumman syystä nyt tuntuisi hyvältä olla ihan turta ja tiedoton. Tunnoton - Jenni Vartiainen sanoisi varmaan niin.
Ehkä siksi, että elämä olisi helpompaa. Toisaalta, en ole kyllä koskaan oikein perustanut yksinkertaisesta elämästä. Eihän siinä ole mitään mieltä, jos elon polut ovat suoria ja siistejä. Minä tarvitsen kunnon kivikkoa ja käppyrää - pitää vähän hyppiä tunteakseen olevansa voimissaan!

Mutta nyt mulla on mustaa kahvia. Haaveita ei ole murskattu ennen huomista Konsan pääsykoetta. Ostaisiko joku mulle tupakkaa ja viskiä että saan kunnon raspikurkun huomiseksi? Mulla ei ole varaa kun ostin nättejä kynsilakkoja ja apteekin salmiakkia.
Desperado on liian matala ja mun pitäisi hannelelauriutua tai vaihtoehtoisesti paulakoivuniemistyä huomisaamuksi. Kurkku on kyllä siihen malliin kipeä, että ehkä onnistun.

Tänäänkään en osaa kirjoittaa yhtään. Anteeksi.
Saan aikaan vain surkumielistä tekstiä, vaikka tosiasiassa nautin tästä aamusta aivan suunnattoman paljon. Palaverissakin nauratti, kun fuckin' ituhippinä puhuin soija- ja seitannakkien puolesta. Lihanakit loppuivat kaupoista, hah.

HV. (Hyvää vappua.)

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Se olis tiistai-ilta

Voi helevetti sentään, Katariina.

Enkä mä saa edes mitään kirjoitettua, vaikka sen piti nimenomaan olla ratkaisu hieman negatiivissävytteiseen tietotulvaan kallopallon sisätiloissa.
Kykeneväisyys on nyt rajallista ja tuntuu kummalliselta. Minä en ossaa taas.
Tulis jo se hiton vappu niin voisi työväen juhlapäivän varjolla unohtaa velvollisuudet.
Kyse taitaa ollakin siitä, etten ole koskaan tehnyt mitään, mitä itse haluan, ihan muista välittämättä.
Niin - eihän sitä saa/kannata, ehkäpä konditionaalissa "saisi" omaa tahtoaan noudattaa jos se käsittää mm. massamurhausta tai veropetoksia. Mutta voi varmaan arvata että minun tahtoni ei ole sellaista.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

I let you violate me




Tuntuu ihan polttavan hyvältä olla olemassa juuri nyt. Tämä on helvetin vaarallista.


Tulella leikkimistä, sanoisi joku. Tanssia keihäänkärjellä.
Nautin siitä, näemmä. Tai en tiedä nautinko edes. Pakkohan tästä on nauttia. On pallo vähän hukassa, mutta tuntuu, että tämän on oltava vähintäänkin mielenterveydellisesti vaarallista ollakseen näin upeaa.

Enkä mä oikeastaan osaa sanoa enempää juuri nyt.
Olen vaan tosi onnellinen siitä, että tuntuu hyvältä.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Ain't that neat?

Play it cool. Always, no matter what happens, play it cool.

Se on tainnu toi Katariina olla taas vähän. Olin töissä eilen ensin 7 ja puoli tuntia normaaliaikaan, sitten toki jatkoin vielä kymmenestä pilkkuun. Wannabe-toimittajan hehkuvaa ja willihköä elämää.

Voi helevetti kun olikin taas maailman hienoin ilta. Uskomattoman kivaa.
Olisi tietysti pitänyt ottaa rauhallisemmin, ehkä nukkua, ehkä lähteä ennen sitä pilkkua.. Tai sitten ei. Jorailu ja ilomieli (lue:liemi) olivat liian suuria houkutuksia pikkutytölle ja niin sitä taas mentiin karaoken, tiskin ja tanssilattian väliä kun haastattelut oli tehty.

Minäpä kuitenkin heräilin sattuneesta syystä turhan aikaisin ja lähdin kipittelemään aamulla kotia kohti. Join vähän tsumppia, istuin pianon ääreen ja sain taas jotain kuraa aikaiseksi. Meidän keikka Yläkaupungin yössä varmistui ja tästä alkaa ankara valmentautuminen esitykseen. Ihanaa, mutta hirmu jänskättävää!

Joka tapauksessa, jokainen joka tämän nyt lukee, on velvoitettu kuulemaan Riina & Makeisia Aalto-museolla 22. toukokuuta kaiketi klo 18.30.
Tai teidät syödään. (Epävirallisessa promokuvassamme olemme niin hiton pelottavia, ettei kukaan edes uskaltaisi epäröidä saapumistaan)

Nyt kuuntelen Nine Inch Nailsia ja pitkän tähtäimen suunnitelmana siivota kämppä. NIN laulaa tuolla nyt että "nothing can stop me now." Mulla on just semmoinen olo nyt. Semmoinen olo on aika kohtuullisen mukava, tiedättekös.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

When you get what you want but not what you need

When you feel so tired but you can't sleep

En ole nukkunut moneen yöhön kunnolla. Mua väsyttää ihan mielettömästi, voisin nytkin mennä nukkumaan. Mutta en vaan osaa. Tämä on kierre.
Ihmettelen suuresti, miksi en viimekään yönä saanut unta, vaikka kaksi edellistä olivat menneet vain muutaman tunnin unilla. Mietin, miten pysyin vielä tänään pystyssä ja tein mielestäni töitä tehokkaammin kuin muutamana aiempana päivänä.
Vain mieli on maassa, eikä mikään - mikä lyhyitä hetkiä sitten kosketti, kutitti massua tai jännitti - tunnu enää yhtään miltään. Pidän kuitenkin hymyn naamalla, koska sellainen minä olen. Sellainen minun kuuluu olla.
Henkinen väsymyskö näyttää näin olemassaolonsa?
Onneksi on toivoa, onneksi on jokunen ihminen, jonka kanssa viihdyn ja olen kotoisasti minä.

When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Uuvuttavuudessaankin sen on vain mentävä niin. Minä olin jo valmis kestämään ihan mitä tahansa itseni kustannuksella, mutten enää uskalla. Pelkään niin paljon sitä tilannetta, etten enää yhtäkkiä löydäkään minua, jonka kustannuksella voisin taas tehdä kaikkea vahingollista.
Kaikkea kevyen vahingollista. Kaikkea sopivan, sopusuhtaisen ja kierolla tavalla hassun vahingollista. Ei mitään tällaista, riipaisevan vahingollista. Tappavan vahingollista.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Falling in sorrow - joy bring me up

Mulla on ollut tosi kiva, rankka viikonloppu.
Eilen oli Ruamjain alias runkkujen 10-vuotisjuhlat ja konsertti. Minä istuin tietysti eturivissä haltioissani - osittain tyytyväisenä, osittain katuvaisena, etten ole lavalla itse. Konsertin jälkeen lähdettiin Aalto-salille pitämään hauskaa kunnolla. Juomaa, ruokaa, laulua ja tanssia. Vanhojen muistelua. Niitä hetkiä, jolloin rakastaa olotilaansa niin paljon, ettei haluaisi lähteä siitä koskaan. Tunsin olevani kotonani.

Tänään tanssittiin afroa antaumuksella. Käytiin kaupunginteatterilla ensin soundcheckissä, sitten lähdettiin Sohwiin palaveeraamaan ja syömään, illalla konserttiin tanssimaan kaikki muu sumuiseksi. Ja voi että tuntuikin hyvältä.
Siinä toinen porukka, jossa viihdyn kuin omassa sängyssäni. Lempeitä, aitoja ihmisiä ja ystäviä, joita yhdistää rakkaus tanssiin ja musiikkiin.

Muutama asia saattaa pitää munkin pääni kasassa vielä hetken. Ehkäpä.
Mutta nyt ei tunnu enää siltä, että elämässä olisi iloa. On vain melankolia ja yksinäinen pieni tyttö.

Tämä helpottaa elämää hetken verran.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Tässä olen, puhukaa suunne puhtaiksi!

"Vaikutat siltä, että kaipaat suoraa huutoa päin naamaa", sanoi eräs ystäväni äsken.
Voi hitto, että voikin joku olla oikeassa. Kaipaan juurikin ja nimenomaan sitä, että joku huutaa minulle totuuksia ja toimintaohjeita.
Että joku ottaa hartioista kiinni, ravistelee lujaa ja sanoo:
"Tajua jo, tyttökulta, ettei niitä hommia tällä tavalla hoideta."
Sitten sen jäätävän höykkyytyksen, huudon, ravistelun ynnä muun todellisuus-treatmentin jälkeen joku saisi ottaa minut syliin, silittää ja sanoa että kaikki on ihan hyvin.
"Ei mitään hätää. Olen tässä ja sinä olet turvassa."

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Alku.

Päätin aloittaa alusta. Oikeassa, elettävässä elämässä ja maailmassa se on vähän hankalampaa, mutta voin simuloida uuden alun kohtuullisen yksinkertaisesti täällä blogimaailmassa. Siispä esittelen teille itseni rehellisesti, mutta liioitellen aivan järjettömän paljon.
Tässä päivitetty, surkeasti muokattu ja rakeinen kuva Katariinan uudesta naamasta.
Uusi otsareuhkakin tuli juuri oikeaan elämänvaiheeseen. Enkä ihan oikeasti pukeudu vaaleanharmaaseen kukkakuvioon.


Hei. Olen Katariina, 19-vuotias toivoton haaveilija ja ikuinen idealisti. Luulen olevani hippi, kommunisti, erilainen nuori ja keijukaistyttö - oikeasti olen vaan identiteettikriisistä ja myöhäismurrosiästä kärsivä outo tavis, jolla ei ole parempaa tekemistä kuin kehittää itselleen turhanpäiväisiä ongelmia ja pähkinöitä purtavaksi.
Rakastan musiikkia, mutta en ole pitkään aikaan kuunnellut sitä. Rakastan myös ruokaa, herkkuja sekä lisättyä rasvaa ja sokeria, mutta syön kaiken lightina ja mauttomana. Peräänkuulutan tasapainoisia ja terveellisiä elämäntapoja, mutta voin kituuttaa päivän syömättä, että viini nousisi paremmin päähän tai bilettää nukkumatta monta päivää putkeen.
Pyrin suojelemaan ja säästämään luontoa, mutta jos on mahdollista saada autokyyti julkisen kulkuneuvon tai omien jalkojen sijaan, valitsen aina sen.
Halveksin kerskakulutusta, mutta rakastan shoppailua. Minulla ei ole koskaan liikaa rahaa, mutta ostan liian kalliita elintarvikkeita ja tavaroita.
Pyrin olemaan sosiaalinen ja pirteä, mutta olen monesti jättänyt hyvät pirskeet väliin ilman syytä ja jäänyt kotiin synkistelemään.
Korostan itsenäisyyden ja vapauden tärkeyttä, mutta olen täysin läheisriippuvainen.

Hauska tutustua!

Piruvie.

Lupasin viimeksi esitellä kirpparilöytöjä. Valehtelin, ei semmoisia tullut esiteltäväksi asti.
Mutta mulla on uusi, hieno otsatukka ja uudet, tosihienot farkut, jotka näytän teille esimerkiksi ensi postauksessa! Tänään erilaista asiaa.

Joo-o, nimittäin arvaatteko pitikö mun suunnitelma huikattomasta huhtikuusta.
Niin kovasti kuin peräänkuulutinkin alkoholin avuja ongelmien ratkaisussa, toteutin taas eilen itseäni kittaamalla valkoviiniä, ihan vaan tiistain, uuden tukan ja terassikauden avajaisten kunniaksi. Terassillakin viihdyin sen 5 min, kunnes tuli kylmä. Ensimmäisen lasillisen (lue: piccolopullon) join ihan omasta halustani, kaksi viimeistä minulle pakkojuotettiin. Ainakin uskottelen itselleni niin.
Oli hauskaa pelailla Aliasta ja Heitä Sikaa, nauraa ja olla vaan. Olla pikkuhumalassa.
Mutta tein tyhmyyksiä. Tai puhuin tyhmyyksiä. Koskapa en tekisi tai puhuisi.
Onneksi olen kuitenkin ihan fraîchena töissä tällä hetkellä.
Olen vieläpä tunnollinen, ja otan tämän bloggailuajan ruokatunnista pois. Tai olen iltapäivällä 5 min pitempään.


Nyt muuten ainakin olen hukassa. Mites täältä sitten päästään?

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Hukka tarkoittaa sutta.

Minä olen kyllä aivan helvetin hukassa.
Mutta nyt se tuntuu - ihme kyllä - ihan hyvältä. Tuntuu siltä, että näin kuuluukin asioiden olla. Alle kaksikymppisen naisen kuuluu olla hukassa, pihalla, kassalla, kahvilla ja kebabilla koko ajan. Se on elämän kiertokulku, selvät sävelet kuuluvat vakiintuneeseen elämäntyyliin ja minulla ei sellaista ole. Eikä kuulu olla.

Välillä saa olla varmuuden pilkahdus, mutta toivo löytyy aivan muista asioista. Toivo löytyy vapaudesta, anarkiasta ja elämän katsomisesta monenväristen lasien läpi. Toivo on menetetty tai vähintäänkin katoamassa, kun päivärutiini valtaa arjen ja Emmerdalen katsominen pehmeällä, liian kalliilla sohvalla kuulostaa maailmanvalloitusta houkuttelevammalta.

Tänään tuntuu tältä. Mutta huomenna varmaan katson Emmerdalea sohvannurkassa ihan tyytyväisenä.

Lähden tänään kirpparikierrokselle. Kevätshoppailuun menisi muuten liiallisesti lateja. Tällä kertaa aion esitelläkin löytöni, mikäli niitä tulee.
Olisi hienoa pystyä päivän asu-tyyppiseen politiikkaan, koska olen viime aikoina vähän katsonutkin, mitä laitan päälleni. Pohditaan.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Levottomat, palavat jalat.

Mun pitäisi jo nukkua - olisi jo tunnin verran varmaan pitänyt - mutta on levoton olo.
Silloin, kun on tällä tavoin levoton olo, ei nukuta. Ei välttämättä edes pysty nukkumaan.
En tiedä nyt aivan tarkalleen taaskaan, että mistä tämä järjetön levottomuus oikein johtuu.
On minulla aavistukseni kyllä, mutta ei ikinä kannata uskoa aavistuksiin. Varsinkaan jos on herkkä (lue: yliherkkä) naisihminen ja jos suinkaan on taipumusta ylitulkintaan.

Oikeastaan - parinkymmenen sekunnin analyysin tuloksena voin todeta, että mulla on kuin onkin aika paska olo. Vaikka kaiken piti periaatteessa olla ihan hyvin.
Mutta kun mun aivot (vai onko se sydän vai sielu vai solar plexus, karma, astraaliolemus, tunnekeskus...) eivät voi sallia sitä mulle. Kun mikään ei koskaan voi olla hyvin, koska kaiken kuuluu olla huonosti ja paskaa ja sellaista, että on aihetta vikistä onnettomasti ihan mitättömistä syistä. Mitättömistä, maailman suurimmilta ja painavimmilta asioilta tuntuvista syistä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Viina on viisasten juoma.


Huikaton huhtikuu.
No mitä helvettiä?
Alkoholinhan piti olla helppotus näihin päänsisäisiin ja -ulkoisiin ongelmiini. Punkkua naamaan ja pohtimaan filosofisia. Ei kai mikään auta niin hyvin kuin lähteä laitettuna ja itsevarmahkona paikallisiin kapakoihin katsomaan, miten se oma viehätysvoima toimii. Tarkoituksena on aina juoda pari, pitää vähän hauskaa ja palata kotiin huomatakseen olevansa ördäyskansan yläpuolella. Neljän absintin jälkeen sitten toteaa olevansa ihan pelti kiinni eikä enää todellakaan minkään yläpuolella. Hyvä, jos lattiatason.

Mutta silti - juominenhan on ratkaisu kaikkeen, eikö? Holi nostaa tunteet pintaan ja pistää ihmisen avoimeksi. Paha olo ja vaivaavat asiat pitää saada ulos. Kunnon känni päälle vaan ja sitten joko itketään, nauretaan tai jorataan tuskat pois.
No viime keskiviikko oli nyt sitten sellainen iltama, että kaikki tavoitteet toteutuivat. Itkettiin (en siis ainoastaan minä), naurettiin, huudettiin ja tanssittiin.
En tiedä katosiko kenenkään tuska - ainakaan pysyvästi- mutta sentään oli hillittömän hauskaa niinä hauskoina hetkinä.
Se kuitenkin saa riittää nyt. Olen niin herkässä tilassa, että biletys ei tee mulle hyvää. Vannon vähintäänkin tämän kuun ajan tervehenkiseen terapiaan urheilun, taiteen ja vitamiinipitoisen ruoan muodossa.
Katsotaan sitten, mikä superihminen olen vappuna.

torstai 1. huhtikuuta 2010

Kiss and weep, darling.

Silmissä palaa liekki ja minä vannon. "Kukaan ei enää ikinä saa satuttaa minua tällä tavoin. Kukaan ei saa hyppiä varpailleni, murskata niitä. Kukaan ei saa hyppiä sydämelläni niin, että veri lentää ikkunoihin ja kuivuu ruskeaksi. Kukaan ei saa satuttaa minua enää ikinä."
Miten kovasti tekisikään mieli puhua hellästi ja lempeästi, olla kärsivällinen.
"Rakastan sinua, mutta älä enää koskaan, koskaan tee minulle näin."

Ja silti huudan: "Jumalautavittu, mitä sinä kuvittelet tekeväsi, ei minua näin kohdella, perkele tiedätkö edes miltä minusta tuntuu, saatana, sinä rikoit minun sydämeni ja kaiken mitä minussa on. Minä kuolen nyt ja kuolen yksin."

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Inspiraatioita

Eroprosessi painaa mieltä, mutta uutta rakkautta kasvaa ympärillä.
Ehkä minä olenkin sitten onnellinen. Ainakin uskon niin. Melodramaattinen, mutta harvinaisen onnellinen päästessäni kiinni välittävään, rakastettavaan ja rakastavaan, lämpimään ihmiseen.
Vaikka taas on lähemmäs kahdenkympin pakkaset, aurinko jaksaa piristää mua.
Pukeudun jopa valkoiseen - se on aika paljon minulta. (Ja saan käyttää mun ihania leffatähtiaurinkolaseja, otan niistä kuvan vielä, sen lupaan!)

Uusia biisejä sikiää päässä jatkuvasti, mistä näitä inspiraatioita oikein tulee?
Ehkä en ole niin toivoton musiikinkaan suhteen.
Nyt juuri mulla on sellainen olo, että musta tulee vielä jotain.
Ellei suurta, niin pientä ja kaunista.
Toiveikkaasti, teidän Katariina.

torstai 18. helmikuuta 2010

Politiikan pissaliisat?

"Jotkin asiat pitäisi lopettaa ennen kuin ne ehtivät alkaakaan. Esimerkiksi oikeistopuolueet."

Ei, en oikeasti ole tuota mieltä. Täysin. Joku turha poliitikko (taisi olla Niinistön Sale. Vai Väyrynen..) laukaisi joskus lauseen: "Vastakkainasettelun aika on ohi". Silloin olin niin pieni, etten sitä ymmärtänyt, mutta nyt pohtiessani asiaa uudemman kerran, voin todeta sen olevan paskapuhetta.

Jotta puolueiden välille saadaan eroja, tarvitaan vastakkainasettelua. Mielestäni ongelma on nimenomaan se, että puolueiden teesit ovat aivan liian samankaltaisia. Vaalien alla kaikki vastustavatkin ilmastonmuutosta ja ovat vihreitä. Ääripuolueet hyssyttelevät kantojaan. SDP ei tunnu olevan enää ollenkaan vasemmalla ja Kokoomus on kommarin kaveri.
Mitä tämä tämmöinen on, onko pissisilmiö iskenyt politiikkaankin?
Se on silkkaa bisnestä ja taktikointia kaikki.

Tuntuu, että ainoastaan pienet ja osaltaan myös kannattamattomat puolueet pitävät kiinni omasta kannastaan - edes vähän. Ei ihme, ettei tiedä, ketä äänestäisi kun kaikki naamat ja mielipiteet ovat muutamaa virkistävää poikkeusta lukuunottamatta aivan samanlaisia. Surullista kyllä, jokainen antamaton ääni on ääni Kokoomukselle.

Tänään Kokoomus sai - taas - sappeni kiehumaan. En ihan tosissaan ihmettele, että varsinkin nuoriso täällä päin tuntuu kääntyvän yhä enemmän vasemmalle ja vihreään suuntaan. Monet paljon pinnalla olevat, nuoret oikeistopuolueiden edustajat ovat käyttäytyneet typerästi, mustamaalaavasti ja suorastaan moukkamaisesti.
Heidän harmikseen se on tajuttu - kokkarien käytös on vihreille vassaripaskoille kotiinpäin.

Nämähän eivät sitten ole vain minun mielipiteitäni, vaan ehdottomasti myös kaikkien muiden. Enkä ole provokatiivinen.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Now you've got something to die for

"Usein ihmiset hakeutuvat semmoisten ihmisten seuraan, jotka saavat heidät käyttäytymään niin kuin he haluaisivat aina käyttäytyä."
Mistä sen tietää käyttäytyykö niin, miten oikasti haluaisi käyttäytyä vai esittääkö vaan?
Jos on alitajuisesti niin tottunut teeskentelemään, onko tunne enää aito ja erottaako sitä epäaidosta? Entä sitten jos erottaakin? Pitääkö sitten ryhtyä muuttamaan sitä tunnetta vai jatkaa lohdullista teeskentelyä, ainoastaan koska on niin tottunut siihen?
Mulla herää päässä satoja ja tuhansia kysymyksiä, joista noin kymmenesosaan kykenen kehittämään edes jonkinlaisen vastauksen. Jos joku muu voi keksiä mulle niihin muihin vastauksen, pyydän ottamaan pikaisesti yhteyttä.
Mun elämällä on aika kiire alkaa jo.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Kotiparatiisi

Mun ei ole ollut kovin hyvä olla kotona. Oikeastaan tämä kaksio ei ole edes tuntunut kodilta missään vaiheessa, olen vaan ikävöinyt vanhempien turvalliseen huomaan. Ehkä alkupään sisustuspostaukset olivat yksi epätoivoinen yritys saada tästä paikasta jotenkin lämpimämmän oloinen: "Hei, kattokaa mun kämppää kaikki eiks oo kiva".
Täällä on tuntunut oikein hyvältä olla ainoastaan silloin kun luukku on täynnä väkeä, ääntä, ruuan tuoksua ja lämpöä. Muuten paikka on ollut okei, kiva asunto missä voi käydä nukkumassa ja sotkemassa ja lähteä taas. Tai sitten ihan paska, hajottava räkäluola, missä yksikään tavara ei tunnu pysyvän paikallaan.
Mutta eiväthän ne kamat itsestään lentele.

Pohdiskelin tuossa ruokaa laittaessani, että ei kai missään ole kiva olla jos ei paikasta jaksa pitää huolta. Jos ei jaksa tehdä kodista kotia. Vähän niin kuin ihmisvartalosta on pidettävä huolta, että siinä viihtyy hyvin.
Siispä huolsin molempia kotejani. Laitoin herkullista ruokaa, jonka eteeen näin juuri sopivasti vaivaa (kiitos valmispastakastikkeen, jossa ei edes ollut arominvahvennetta eikä juustoa!), siivosin ja järjestelin tavaroita. Kohta tiskaan ja siivoan lisää. En tiedä auttaako se ihan oikeasti oloani, mutta ainakin on yksi hajoamisen aihe vähemmän kun on kämppä siistinä ja massu täynnä.

Epäilyttävän näköinen mönjä on tomaatti-soijarouhe-sipuli-vihreä papu-kastiketta. Nam!

lauantai 13. helmikuuta 2010

Sata apinaa päässä yhtä aikaa huutavat

Lohduton lohtu.
Mistä mä sen tietäisin, millainen mun olo on nyt. Ihan liikaa tunnetiloja yhtä aikaa, ei niitä voi mitenkään kuvailla.
Miten helppo onkaan haluta, miten vaikea saada. Miten helppo on saada, miten vaikea pitää.
Miten helppo pitää ymmärtämättä miksi pitää, miksi ei pitäisi pitää. Miten lopulta ei tiedä, onko se haluaminenkaan niin helppoa kun ei tiedä mitä haluaa.

Ehkä pitää vaan hyväksyä, että tästä ei välttämättä tule helppoa.
Pysyä silti kannassaan, jos on varma että haluaa. Valintoja pitää tehdä ja niiden takana pitäisi pystyä pysymään - ainakin pääasiallisesti. Jos ei pysty, pitää pyytää anteeksi itseltään ja muilta. Aloittaa alusta.

Alusta aloittaminenkaan ei loppujen lopuksi taida olla niin helppoa kuin mitä siitä puhutaan. Alku on tyhjyys ja tyhjästä on paha nyhjästä. Ellei ole jumala ja kykenevä luomaan uuden maailman seitsemässä päivässä. Minä en usko sellaiseen ollenkaan.

Enkä niin asiallinen

Tässä teille taas sosiaalipornoa.
Kävin vaihteeksi jännittäviä monologeja päässäni. Automatkan aikana ne vaihtuivat dialogeiksi isäukon kanssa. Olen jotenkin luonut ihan uuden suhteen isukkiin näinä vaikeampina hetkinä.
Tuntuu yllättävän hyvältä saada tyystin erilaista näkökulmaa asioihin.

Mutta silti olen tehnyt omia päätelmiäni.
Ei mun kanssani voi luoda normaalia ja tervettä pari- tai ihmissuhdetta, koska en ole normaali enkä terve. Boheemi, isä sanoo. Vitun hullu, minä sanon.
"Sun pitäis hankkia itsellesi joku taiteilija, jota ei haittaisi se, että kaikki on vähän sekaisin."

Niin varmaan - toista kahelia ei kai hetkauttaisi niin paljon, että tyttö on ihan umpitunneli.
Fiksut järki-ihmiset, pysykää kaukana. Ihan tosi.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Kirjoita, kuin kukaan ei lukisi

Tähän ikään mennessä sitä ei voi sanoa tajunneensa jotakin elämän tärkeistä asioista ja niiden arvojärjestyksestä. Mutta pimeänä talvi-iltana, kun vihdoin pääsee lämpimään turvakoloonsa hetkeksi vain riistääkseen itsensä sieltä kohta pois, on ilmassa kaihoa. Onko tässä mitään järkeä? Eipä kai, mutta onko sillä mitään väliä?

Onko lauseen "Millään ei lopulta ole mitään väliä" sanominen tai allekirjoittaminen henkisen maailmanlopun lietsontaa? Se viittaa kaiken toivon menettämiseen ja ranteet-auki-en-enää-jaksa-tätä-angstimentaliteettiin, mutta toisaalta se antaa vapauden.
Vapauden tehdä mitä vaan, koska sillä ei enää ole väliä, mitä teet. Se ei merkitse, tuomitaanko sinut, arvostetaanko sinua tai pelätäänkö sinua. "Millään ei ole mitään väliä" on ase, joka oikein ja hyvin vähäisesti käytettynä mahdollistaa huolettoman elämän.
Se on kuin valta - yksikään ihminen ei osaa käyttää sitä oikein.

Miten paljon helpompaa on sanoa "Paskan väliä, mua ei kiinnosta", kuin "En voi oikein hyvin, enkä jaksaisi välittää enää itsestäni". Katsokaa näitä rikkinäisiä nuoria.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Niphredil

Minä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä.
Ei ole mitenkään mahdollista nähdä ihmisestä mitään muuta kuin kuori ja habitus, olkoon nyt sitten vaikka aura tai energiakehä, kun sitä ensimmäisen kerran katsoo. Toisella kerralla voi vaikka jutella, saada pintaraapaisua toisen persoonaan, ehkä ihastua myös sisimpään.
Mutta ei voi rakastua. Ei vielä. Ei toisella, ei kolmannella eikä neljännelläkään kerralla.
Olen sitä mieltä että rakastuminen vaatii paljon enemmän aikaa ja energiaa.

Minulla ei tällä hetkellä ole erityisen paljon energiaa. Kaikki se vähäkin pitäisi keskittää työhön, työhön, työhön ja treenaamiseen. Ei rakastumiseen, koska en kestä sitä.
Vaikka se tuntuu niin helvetin hyvältä, eikä mikään ole raskasta sillä hetkellä, kun tuntee olevansa itsekin rakastettu. Mutta rakastumisen tiellä ei koskaan saisi olla mitään.
Pitäisi uskaltaa olla vahva ja heikko yhtä aikaa. Antaa itsensä toiselle, mutta pitää huolta itsestään. Avautua, mutta pitäytyä omassa kannassaan.
Enkä minä ole koskaan ollut riittävän vahva.

torstai 28. tammikuuta 2010

Mitkä kissanpäivät?

Voin jo paremmin, mutta elämä on rankkaa.
Työ on rankkaa. Stressaavaa. Mutta se on ainakin tähän pisteeseen asti ollut aivan ihanaa.
Vaikka deadlinet puskevat päälle kuin hiki hiihtäessä (teen muuten hiihdosta juttua!), tykkään siitä ja työkavereista aivan valtavasti.
Välttämättä joka päivä ei edes ehdi syödä kunnolla. Tänäänkin mulla oli kotiin tullessani niin nälkä, että tuntui selkärangassa asti. Ostin sitten kasvissosekeittoa ja söin sitä ihan SIKANA. Röh.

En tiedä johtuuko tämänhetkinen oloni - joka hyvin paljon muistuttaa kuumeista flunssaa - liiallisesta työnteosta. Hyvin mahdollista.
Päänsärky? Löytyy. Väsymys? No todellakin. Lihaskivut? Voi kyllä.
Mutta eihän siinä mitään, ainakin saan hyvän syyn mennä peiton alle makaamaan.
Sitä en ole tehnyt ollenkaan riittävästi viime aikoina, en edes öisin.
Onhan se helvetin vaikeaa nukkua yksin pitkästä aikaa.
Haluan kissanpennun jota helliä. Tai sit haluan olla kissanpentu.
kuva: pirkka.fi

tiistai 26. tammikuuta 2010

Oodi impulsiivisuudelle

Vanha kunnon Wikipedia sanoo: "Impulsiivisuus on ihmisten käyttäytymismalli, johon kuuluu impulsiivinen toiminta ilman ajattelua."

Minun pitäisi karsia impulsiivisuuttani - olen saanut jopa huomautuksia siitä. En saisi olla niin tunneherkkä enkä varsinkaan täysin tunteiden riepoteltavissa. Toisaalta ymmärrän sen. Toisaalta en. Koska tietyllä tavalla olen hyvinkin ylpeä siitä, että olen kaikessa impulsiivisuudessani niin emotionaalinen ja ajattelematon hölmö. Se tarkoittaa jännittävää elämää.

Monen toteutumaton motto - "carpe diem", elä hetkessä - on minulle arkipäivää. Vaikka stressaankin asioita etukäteen, joskus jopa suunnittelen, annan tilanteen muuttaa kantani ja teen sen, mikä sillä hetkellä parhaalta ja oikealta tuntuu.
Toki olen saanut kärsiä siitä. Niin ovat myös monet läheiseni. Mutta tahaton spontaaniuteni antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Miettikää nyt, eikö ole todella paljon kivempaa olla arvaamattoman tyypin kanssa, kuin tasaisen ja tylsän - sellaisen, joka suunnittelee jokaisen kahvikupin ja vessassa käynnin.
Minusta ainakin on. Tästä voisi päätellä, että viihdyn hyvin nahoissani. Itse asiassa - tällä nimenomaisella hetkellä viihdynkin, perkele. Mutta koska olen niin impulsiivinen, en välttämättä viihdy enää kymmenen minuutin kuluttua.
Siksi kannattaa nauttia nyt.

P.S. Wikipediassa viitattiin myös impulsiivisuuden ja mielenterveyden häiriöiden, kuten pakko-oireiden ja epävakaan peroonallisuuden yhteyksiin. Todella upeeta.