Pala kurkussa

Joo joo, ole vahva ja sosiaalinen ja viehättävä ja niin rakastettava, ettei kukaan voi olla pitämättä persoonastasi. Yrityksen rautaisuudesta huolimatta tulee se perkeleen pala kurkkuun ja tekee mieli poistua nurkkaan murjottamaan. Mielellään hyvin varjoisaan nurkkaan ettei yksikään elävä sielu tiedä missä sitä oikein möllöttää.

Tämä on taas tätä naisten hömpötystä. "Onksulla taas remontti kun sä oot tommonen skitso?" tjsp.

Hyvät mytkeet. Hyvä känni. Hyvä seura. Ei aamupahoinvointia eikä antabusta. Silti tekee mieli luovuttaa. Jos joku olisi vastapuolella nyt, en jaksaisi taistella sitä vastaan. Menköön. Minä pidän itseni kovana ja sen jääpalan kurkussa. Ettei se vaan sulaisi ja muuttuisi suolavedeksi ja huudoksi - tulisi epämääräisiä reittejä kyynel- ja emootiokanavien kautta ulos.

Muistipelit ovat terapeuttisia.

Maagillinen talvisyys

Suloinen olo on taas tullut. Minä olen selkeästi talvi-(lue: loppusyksy!!)ihmisiä, tunnen oloni kotoisaksi kun lunta tupruttaa ujosti, muttei ole liian kylmä. En yleensä jaksa edes valittaa rännästä, vaikka koko tyttö kastuisi märässä lumituiskussa – se kun monesti muuttuu jossain vaiheessa pehmeiksi hiutaleiksi.

Loppusyksyllä ja talvella on myös ihan virallisesti sallittua hieman synkistellä. Ihan kuin se siihen vähään jäisi, mutta paljon paremmalla omallatunnolla saa harrastaa angstailua. Nick Cave & The Bad Seedsin As I Sat Sadly By Her Side sopii juuri tämänkaltaiseen kevytsynkkäilyyn, ehkä hempeään kyynelehtimiseenkin. Oikeastaan koko levy, jolta kappale löytyy, nimeltään No More Shall We Part on kovasti mainiota raastavaa herkistelyä loppusyksyn pimeisiin iltoihin ja hämäriin päiviin.

Tästä päivän musiikkitunnelmat. Seuraavaksi siirryn esseiden ja raporttien ihmetyttävään universumiin.

These walls have eyes and ears

Äärettömän turhauttavaa opetella tunnistamaan ja hyväksymään se vakavastiotettava totuus, että ihan vittu aikuisten ja lasten ja – öö – teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien oikeesti ei ole riittävän hyvä tai lahjakas yhtikäs missään. Joko eivät ole onnettaren lahjukset napsahtaneet juuri oikeaan aikaan juuri sille omalle kohdalle tai ei ole tajunnut nuorempana ja tyhmempänä jonkin taidon pitkäjänteisen harjoittelemisen mestariksitekevää voimaa.

Toki poikkeuksellinen älykkyys tai erittäin vetoava ulkonäkö osaltaan paikkaisivat erityistaitojen puutetta. Harmikseni totean, ettei sellaisia ole ainakaan tässä ruhossa ja mielessä. Niitä kun ei ole mahdollista loputtomiin kehittääkään. Tai jos on, lopputulos on monesti epätyydyttävä.

Olenko perfektionisti? En suinkaan. Eihän sellainen lainkaan olisi hyväksi ihmiselle, joka omaa näin korkean itsetunnon. Jostain syystä olen myös täysin poissa tolaltani ilman mitään pätevää syytä. Ai, no mutta sehän ei ole mitenkään uutta. Yliherkkä on aina yliherkkä vaikka juuri (lue: taas) terveelliseksi todetussa voissa käristäisi kullanruskeaksi. Osaisinpa lopettaa puhumisen ja mielellään myös ajattelun kokonaan.

Mulla on vaan ollut vähän huono viikko. Kyllä tää tästä vielä.