Katsokaa, hei katsokaa, kun mies murtuu

Kun minä olin pieni, mulla oli yksi syylä. Oikean käden keskisormessa. Hyvä syy näytellä keskisormea kaikille. Sitten kun kyllästyin syylään, tein, niin kuin kovat jätkät tekee ja purin sen irti. Nykyään minä oon vähän niinkuin tuo meidän alakerran mies, joka juo viinaa ja huutaa itsensä sekä muut kerrostalon asukit uneen. Paitsi etten huuda, koska huutaminen on rumaa.

Väsyttää ja turhauttaa. Kävin pitkästä aikaa urheilemassa, siitä tuli uskomattoman euforinen olo, varsinkin kun pääsi kuntosalin saunaan vielä jumpan (oikeastaan kolmen) jälkeen. Nyt euforia on kateissa, kun tekemättömyydet painavat taas päälle, nestehukka sekä riittävän hyvän ruuan puute aiheuttavat kolotusta pääkoppaan ja luukku muistuttaa taas ydinräjähdyksen jälkeistä tilaa.

Juoksisin turhaumani pois, ellen olisi riehunut tänään jo kahta tuntia. Huomenna nimittäin kolottaa, se on ihan varma. Sen sijaan siivoan minkä ehdin ja uskallan tähän aikaan illasta. Kylläpä helpotti. En jaksanut edes kirjoittaa kovin vittumaisesti, vaikka kaikki tarttuu kaaliin ihan liiaksi. Yleensä masennun joulunajasta, mutta nyt tuntuu ihan huippuhyvältä päästä vanhemmille lepäämään ja syömään.

Jos se ei ole ikuista

Ihmisistä tyhjä, mutta sekainen koti ja punaviinihaaveita. Minä ja Ville Ahonen istutaan tässä keittiön pöydän ääressä ja Ville laulaa minulle kauniita lauluja. Nukuin koko päivän ohi ja pohdin, mitä teen seuraavaksi.

Nyt olisi ihan autenttisia tilaisuuksia esim. siivota, tehdä töitä tai juosta ympäri kämppää. Jos laitan musiikin pois, täällä on ihan hiljaista ja rauhallista kaupungin mökää lukuunottamatta. Mutta pääkopassani jyllää nyt niin positiivinen flow, etten uskalla pilata sitä velvollisuuksilla tai ravaamisella. Jos täällä olisi piano, tietäisin tasan tarkkaan mitä tehdä.

Ville laulaa, että rakkaus ei ole ikuista. Ville on väärässä. Taidan lähteä ostamaan sitä punaviiniä. Jos vain kaksi lasillista, yksi molemmille, mulle ja Villelle.

Alkoholista (sti)

Peilistä tuijottaa krapulahirviö, toiselta nimeltään darra-apina. Olo on huonohko ja ulkomuoto sanalla sanoen karmaiseva. Maha on tuplasti isompi kuin eilen ja silmäpussit kolminkertaiset. Vituttaa. Levitän kaikki meikkini pöydälle ja ryhdyn sutimaan – miten helvetissä tästä peikosta saa ihmisennäköisen? Luotan maalin korjaavaan voimaan ja valoa heijastaviin hiukkasiin. Tulisikohan tästä vielä jotain..

Tässä minun peruslauantaiaamuni. Tai -sunnuntai. Tai oikeastaan ihan joku muu viikonpäivä, tosin harrastan juoskentelua huomattavasti suuremmassa määrin ja suuremmalla todennäköisyydellä juuri viikonloppuna. Haluaisin tehdä tällaisista aamuista (lue: iltapäivistä) lopun, mutta se on yllättävän vaikeaa kun omaa vipajavan tanssijalan, napsaavan suun ja erityisen yökerhoaktiivisen kaveripiirin.

Vihaan krapulaa. Vihaanvihaanvihaan. Vaikka fyysisesti olo ei edes olisi erityisen paha, niin aina itkettää ja masentaa ja morkkis on kirjoittamaton sääntö – vaikka mitään typeräntekoa ei olisi tapahtunut. Kaikki vain sen takia että olin kapakassa. Tuntuu, että alkoholi on suurin ongelmistani, vaikka minulla ei edes ole alkoholiongelmaa. Olen vain normaali nuori aikuinen joka tykkää tissutella punkkua. Ja Jaloviinaa.

Päätän aina säännöllisin väliajoin pitää itseni hetken verran erossa alkoholista. Unohdan sen aina noin viikon jälkeen ja vedän lärvit. Haluaisin tosissani vähentää alkoholinkäyttöä, mutta en ihan tarkalleen tiedä, miten se onnistuisi ja mitä se tekisi kaverisuhteilleni. Monen kanssa kun on niin mielettömän kiva juhlia. Mutta tarvitseeko bilettäminen aina viinaa, ts. voiko hauskaa olla ilman viinaa?

Aloitin tänään muuten taas keventymissuunnitelman, kuten joka kuukausi. Siihen luonnollisesti kuuluu alkoholinkäytön vähentäminen. Unohdin molemmat, kun minua pyydettiin kaljalle.

Göllgg.

Hehz.

Luin juuri tekstin, jossa hehkutin opiskelun hienoutta (ja vertasin itseäni monniin). Tällä hetkellä olen vähällä luovuttaa koko lafkan kanssa tai ainakin pitää välivuoden. Enpä tiedä, ei tässä meikäläisen touhussa liene järjen hiventä jos tolkkua lainkaan. Olen siis lähinnä tolkuttoman sekaisin, kassalla, kujalla, kahvilla jne. kaiken kanssa, enkä oikeastaan välittäisi edes selvittää asioita. Ainakin nyt tuntuu siltä, koska minulla on ollut miellyttävä päivä.

Rakas päiväkirja, tänään olin siis hieman tehokas. Suunnittelin markkinointia ja tunsin itseni hetken verran edes hieman ammattitaitoiseksi. Yllättävä ja minun kohdallani ihan äärimmäisen harvinainen ilmiö.

Pääasiallisen kivuuden aiheuttaja oli kuitenkin kahvillakaljallaglögillä käyminen mukavan toverin kanssa. Puhetta kun riitti useammaksi tunniksi ja kaikki poristiin läpi. Lämmittää vieläkin moinen.

En oikein osaa suoltaa tekstiä nyt. Asiat ovat liian hyvin inspiroituneen vitutuskirjelmän laatimiseksi. Pitänee juoda viintä viikonloppuna ja palata asiaan sunnuntaina. Koska olen nainen ja kuu on oikealla kohdalla, muutaman päivän päästä saattaa vituttaa muutenkin.

Hyvää yötä. "Syökee, nukkukee, nussikee."

Second time fucker

Vittu vitun vittu.

Anteeksi kielenkäyttöni. Anteeksi myös se etten koskaan kirjoita sopivin väliajoin. Nyt pitää kuitenkin kirjoittaa uudelleen koska tekis mieli heivata ihtensä katolta. Vielä ilmeisesti jokseenkin järjissäni koin, että heivaan itseni ennemmin henkisesti katolta tänne.

En jaksa olla niin vitun typerä, että syyttäisin ylimalkaisen kurjasta olostani maanantaita. Ihan on oma syy. Jos kahvi on loppu, sitä pitää ostaa. Jos läskittää, pitää syödä vähemmän ja juosta. Jos essee ei suju, pitää olla fiksumpi. Jos loukkaa sellaista ihmistä, jota ei ikimaailmassa haluaisi loukata, pitää pyytää nöyrästi anteeksi ja sitten kadota ts. mennä itseensä (ei sillä tavalla) riittävän pitkäksi aikaa. Riittävän pitkä aika on se, joka riittää anteeksiantamiseen. Sellaista en osaa määritellä.

Mutta olin väärässä, taas. Kyrpii myöntää. Mutta mikäpä ei minua kyrpisi, se nyt on jo todettu. Nyt myös myönnetty. Saisinkohan anteeksi.

Missähän helvetin välissä minusta tuli epämiellyttävä persoona? En ole käsittääkseni ollut sellainen.. kymmenenvuotiaana? Tai sitten olen ollut riittävän typerä uskoakseni, että olen jotenkin ihan kiva ja joku tykkää minusta. Juonpa vielä kupillisen paskacappuccinoa lohduttaakseni itseäni. Vaikka minä en ole tässä se joka lohtua ansaitsee.

Yritä nyt edes

Yrittäjyyskasvatus, yrittävä elämänasenne, yritys, yrityksen pyörittäminen, yrittäjä.

Olenko minä yrittäjä? Millainen on yrittäjä?

Yritän vääntää esseetä yrittäjyydestä erään yrittäjyyskirjan pohjalta. Ei tule mitään. Onko vika huonossa kirjassa, siinä, etten ymmärrä sitä tai käsitettä yrittäjyys vai yksinkertaisesti siinä, että en ole yrittäjä tai yrittäjähenkinen?

Yrittäminen nyt on helppo ilmaus sinänsä. Pakko yrittää tehdä jotain tehdäkseen ihan mitä tahansa. Aina pitää ensin yrittää, yrittänyttä ei laiteta. Kauhean kuluttavaa moinen toiminta osaa kuitenkin olla, jos ei ihan tarkalleen tiedä mitä yrittää. Minä yritän vaikuttaa ja vakuuttaa. En tiedä onnistunko yrityksessäni ollenkaan. Yritinpähän ainakin.

Yritän myös kauhean kovasti pohtia, missä olisi hyvä olla. Millaisessa kodissa, millaisessa koulussa, missä työpaikassa ja millaisten ihmisten kanssa. Välillä on siis, välillä ei. Kun minun idealistisessa hullumaailmassani olisi koko ajan hyvä olla. Not gonna happen. Vaikka miten paljon yrittäisi.

Rakas isäni pamauttikin eräällä automatkalla noin viikko sitten hienon elämänviisauden: "Älä koko ajan yritä niin paljon". No mitäs saatana pikkutyttö tekee kun opettajat ja lehtorit ja mentorit ynnä muut kohkaavat ympärillä siitä, kuinka yrittäjähenkisyys on hieno juttu sekä uusi Nokia, puhumattakaan siitä että yrittämisellä rikastuu ja muuttuu maailman parhaaksi tyypiksi.

Kumpaa uskon, maailman viisainta ja minut kasvattanutta miestä vai niitä muita? Vaikea arvata. Tästälähin yritän yrittää vähemmän.

Yritys hyvä kymmenen. Ja papukaijamerkki ja muuta paskaa.

Heart like a drum

Olen ollut laiska kirjoittamaan. Oikeastaan, jos ihan rehellisesti puhutaan, minulla on ollut liian kiire itkupotkuraivarien, asioiden hoitamisen teeskentelemisen ja punkun liikatissuttelun keskellä. Alitajuisesti olen ottanut sellaisen linjan, että jos en jaksa kirjoittaa esseitä, en sitten vuodata blogiinkaan. Koska tästä saan jonkinasteista tyydytystä, sentään.

Puhuin tuossa toissailtana ystävän kanssa siitä, kuinka välillä elämä rullaa niin perkeleen hienosti eikä mikään ole vialla, kunnes tulee sellainen kausi että ryvetään pohjamudissa ja yritetään päästä ylös. Minulla taitaa olla nyt se pohjakausi meneillään – heräsin siihen, että minun elämä ei ole mikään biletyskiiltokuva vaan olen ihan vitun uupunut ja ystävyyssuhteeni vaikuttavatkin yhtäkkiä pinnallisemmilta kuin ennen. Johtuisiko siitä, että keskityn juoksemaan kaikenmaailman saatanan kokouksissa ja olemaan kännissä siinä välissä, ettei vaan tuntuisi siltä että en jaksakaan kaikkea?

Yleensä ihminen sairastuu silloin, kun kroppa vaatii väkisin tarvitsemansa levon, vaikka pää olisi vielä ihan vauhdissa. Minulle kävi just niin. Eräänlainen stressi hellitti hieman otettaan kun sain sanottua minua painaneet asiat ääneen ja eiköhän setä Kuume päättänyt napata kiinni kun kerrankin mahtui porukkaan.

Olen siis kipeä, turhautunut ja vihainen kuin väärinymmärretty sopuli. Ehkä jopa vittuuntunut ympäröivään sakkiin, joka ei tajua, että sisäänpäinlämpiävyydellä ei saavuta yhtään mitään. Ehkä pitää jatkaa sitä itsenäistä linjaa jota olen vuosien aikana yrittänyt karistaa. En tiedä onko se muiden ihmisten pelkoa vai yksinkertaisesti sitä, että minua ei tajuta enkä minä tajua muita. Mutta minusta ei ole kenenkään parhaaksi ystäväksi. Ei ole koskaan ollut, mutten koskaan ole ollut yksin. Hätää ei siis ole.

Slow hands, slow brain, still heart.

Mitäs sitten, kun on paha tilanne, eikä olekaan ketään, joka auttaisi? Tai edes olisi siinä?

Onko kyse karmasta? Väistämättäkin on pakko ajatella olevansa huono ihminen.

En tiedä mitä teen tänään tai ensi vuonna. Haaveet eivät taida toteutua, enkä halua jatkaa näinkään. Olen huono sietämään pettymyksiä, varsinkin jos ei ole ketään, joka pitäisi minua sylissä kun itken krokotiilinkyyneleitä.

Pakko opetella ottamaan päivä kerrallaan ja pakko opetella olemaan yksin. Ihan totaalisen yksin. Takaraivossa ajatus, että tämä ihan helvetin oikeasti on vain ja ainoastaan oma syy. Masentavaa olla luuseri.

Tämä ei ole sitä elämää mitä haluan elää. Too bad, bitch.

Cucumber suicide

Itseilmaisuni on kenties varsin vajaata, koska en ole kirjoittanut ehkä vuosiin, mahdollisesti vuosikymmeniin. Ainakin tunne on täsmälleen sellainen. Elämäni on ollut hektistä kuin piriä vetäneen vesinokkaeläimen kohellus, mutta silti tuntuu, etten ole saanut mitään aikaan. Turhautuminen on vallankin massavaa, joten siksi tuntuu aivan äärettömän hyvältä tulla tänne purkautumaan.

Olen alkanut suunnitella välivuotta koulusta, jos vaan saan jotakin mielekästä työtä. En kyllä tiedä onko musta koskaan tuottajaksi. Ainakin vuoden aikana ehtisi ajatella asiaa vähän syvällisemmin, jos vain pääsisi – tai uskaltaisi päästä – käsiksi omiin ajatuksiinsa. Härkää sarvista jne. paskaa.

Mietin jopa sitä, että hakisin ulkomaille, esimerkiksi Ranskaan töihin ja hakisin sitten yliopistoon opiskelemaan ranskaa. Voisin käyttää rahani viinan ja uusien vaatteiden sijaan vaikka kielen intensiivikurssiin niin saattaisin saadakin jotain duunia. Tämä nyt on vaan päämäärätöntä haaveilua, kun en saa talousesseetä kirjoitettua. Enkä näemmä mitään muutakaan.

Osittain suunnaton syövän kaltainen turhauma sisuksissani johtunee siitä, että palasin Suomeen ja harmaanmustaan arkeen. Viikko Barcelonan lämmössä (vaikken auringosta pidäkään) ja rennossa, maailmaa rakastavassa ilmapiirissä teki hyvää aivonystyröilleni. Primavera Sound lienee to do -listalla ensi vuonnakin. Aloin jo hiljalleen uskoa, että elämä on kuin onkin hyvää musiikkia ja maailman parasta sangriaa. Arki iski silmille kuitenkin viimeistään silloin, kun kotiin palatessa eteisen pöydällä odotti kirjaimellisesti kasa maksamattomia laskuja, tili huusi tuskissaan menetettyä valuuttaa ja peilistä katsoi n. 25 kiloa lihonut, krapulaisen näköinen ja turpea mörkö.

Haluaisin sanoa, että ehkä tämä tästä, muttei kuulu tyyliin. Kai? Saavutan ainakin jonkinmoisen etapin matkalla kohti mielenrauhaa ja unelmaulkomuotoa, täydellistä ja yli-inhimillistä ihmisyksilöä, kun yritän kiinnittää itseni niin rakkaaseen sanan säilään.

Adeu ja hasta la vista rakkaat ja vähemmän rakkaat señoritat ja el bomberot. I'll be back.

Hello vegan

Osallistun haasteeseen, jossa on kyse pitkäaikaisesta, laiskuuden ja "vaikeuden" takia toteutumatta jääneestä haaveesta. Vietän maaliskuuni täysin vegaanisena (ainakin ruuan suhteen, en aio heittää ikivanhoja nahkatamineitani pois, mikäli niille on käyttöä).

Ajoittaiset vegaanikaudet ovat minulle lakto-ovovegenä tuttuja jo, mutta tällä kertaa tavoitteena on jatkaa vegaanielämää haasteen jälkeen, mikäli homma onnistuu riittävän kivuttomasti. Itsehän en kotiini osta kovinkaan paljoa eläinperäistä ravintoa, mutta koulu sekä parrakkaamman puoliskon ja vanhempieni jääkaapit vaikuttavat ravitsemukseeni melko paljon. Pitänee hamstrata soijamaitoa ja kantaa banaania aina taskussa, jos sattuu ettei saakaan kelpuuttamaansa ruokaa.

Seuraava ongelma on allergiat. Olen ainakin vähän yliherkkä usealle ruualle ja harmittavan moni niistä on joko hedelmä tai kasvis. Näihin kuuluvat ainakin tomaatti, kiivi ja suklaa, pähkinäallergiaa tutkin parhaillaan ja ananas aiheuttaa selkeitä oireita, joskaan en aio ikinä lopettaa sen syömistä. Aivan varmasti onnistuisin vegaaniudessa ilman näitäkin, mutta toki asia hankaloituisi. Olen nimittäin "pikaruuan" ystävä, kourallinen pähkinöitä, raakasuklaapala ja ananaspurkki korvaavat nykyäänkin lounastani.

Asiasta kolmanteen: minusta täysin kasviperäisen, tasapainoisen ravinnon saanti on edelleen liian hankalaa. Nyt en tarkoita kotiolosuhteita. Myös suurempien kaupunkien keskustoihin mahtuu monenlaista, myös vegaanipöperöä. Lähinnä viittaan siis koulu- ja työpaikkaruokaloihin.

Ainakin oman laitokseni keittäjät – vaikka ovat varmasti ammattitaitoisia ja laittavat usein maittavaa apetta – omaavat hyvin köyhän kasvisruokatietouden. Olen kuullut legendaa keskusteluista siitä, onko tonnikalapasta kasvisruoka vai ei. Se vähän hirvittää. Monesti myös lakto-ovovegetaaristen ruokienkin proteiinipitoisuudet ovat surkeahkoja. Ei se riitä, että on kermaa ja porkkanoita. Tekisi mieli käydä opettamassa soijarouheen käyttöä.

Yhtä kaikki, minusta tulee siis vegaani, ainakin vähäksi aikaa. En usko että sen jälkeen palaan takaisin vanhoihin ravitsemustottumuksiini, ellei aiv an erikoistilanteessa ole pakko ottaa äidin tekemiä kermaperunoita "kun se ei muistanut, etten käytä maitoa".

(Kuva vegaaniliiton sivuilta.) Ruokapyramidit ja -ympyrät ovat ihanan nostalgisia, tulee kouluajat mieleen.

Varoitus: tulevaisuus- ja olevaisuuspohdintaa

Elämä muuttuu, ihminen muuttuu, maailma muuttuu. Kaksi pysyy: selluliitti ja silmäpussit.

Olen viime ajat taas aivan sattumalta ajautunut pohtimaan olevaisuuttani syvällisesti. Mikä tuntuu aidolta ja aidosti hyvältä, mikä on pakotettua ja miksi teen juuri niitä asioita mitä teen? Olen alkanut viihtyä ihan himppusen enemmän yksin, mikä on hyvä. Aiemmin pelkäsin yksinäisyyttä. Muutos on toki pikkuinen, mutta minulle varsin merkittävä. Onko tämä nyt sitä ihmisenä kasvamista?

Rakastan työntekoa. Rakastan tuntea oloni merkittäväksi ja tarpeelliseksi, rakastan tarkastella huolella tehtyä oman käden jälkeä. Kiirettä en rakasta, mutta se on välttämätön paha tyydytystä tuovan työn keskellä. On toki rankkaa istua perseellään +-9 tuntia, naputella, venkslata ja soitella ynnä pohtia hommia loppupäivä, mutta ah sitä ihanuutta kun jonkun tärkeän toimen saa tehtyä valmiiksi ja hyvin. Minussa todellakin olisi ainesta työnarkomaaniksi, täytyy pitää kiinni myös omasta ajasta ja rauhasta.

Olen myös pohtinut ikääni. 20. Kaksikymmentä. Kaikki sanovat, että "olet vielä nuori, ehdit miettiä vakavia asioita myöhemminkin, sinulla on aikaa käydä vielä monia kouluja, nauti nyt ja riehu vielä kun jaksat ja ehdit" yms. Pidän kyllä vapaasta, aikatauluttomasta elämästä ja elämyksistä mutten kestä sellaisen päämäärättömyyttä loputtomiin.

Haluan tavoitteen. Olen todennut jo muinoin, että se ei ainakaan ole perhe-elämäidylli; rivarinpätkä, pari lasta, Volkswagen ja kultainennoutaja. Mutta mitä sitten? Riittävästi rahaa, että voin matkustella ja nauttia myöhemminkin? En tiedä. Sen pitää olla jotain luovuutta ja etsimisenhalua tyydyttävää. Jotain missä olen hyvä ja mistä saan kenties muutakin kuin hilloa.

Pelkään, että pohtimisaika jää liian lyhyeksi.

Miksi kiire ja vastuu tuntuu näin hyvältä? Ja miksi mielummin nukun yöni kuin juhlin ne? Miten ihmeessä voin edes olettaa tietäväni mitä haluan elämälläni tehdä? Tämä on hyvin huolestuttavaa, mutta tuskin pysyvää.

Dippadai, sanoi hepokatti maantiellä

Pitänee hankkia enemmän vapaa-aikaa tai keksiä sitä jostain, jotta ehtii kirjoittaa muutakin kuin työjuttuja = päivittää blogia. Sinänsä se on kai luonnollista, että tämäkin toiminta tapahtuu vähän kausittain silloin, kun ehtii tai silloin, kun on riittävän luovalla tuulella. Tällä hetkellä kumpikaan noista ei päde, mutta päätin kirjoittaa silti. Vähintään tyhjentääkseni pääkoppaani.

Kiirettä siis piisaa. Pari viikkoa sitten alkoi kuusiviikkoinen työharjoittelu Teatteri Eurooppa Nelosella. Hirmuisen kiinnostavaa ja mukavaa hommaa. Sitä on myös paljon.

Sen lisäksi kun pitäisi vielä tehdä toisia töitä, harrastaa, nähdä ihmisiä ja värkkäillä rästiin jääneitä kouluhommia, on soppakattila melkoisen syvä ts. duunia tulee korvista ja sieraimista. Siksi en ehdi. Se on ehkä hyvä syy.

Hoppuavan arjen keskellä lämmittää ajatus toukokuisesta reissusta Barcelonan taivaan alle hyvän musiikin ja lämmön keskelle. Ollaan menossa suuremmalla porukalla Primavera Sound -festareille, jonne tulee esim. Interpol, The National, Pulp ja Suicide ynnä muuta ihanaa. En ole ollut näin pähkinöinä hetkeen. Myös Ilosaaren vastajulkaistu artistitarjonta houkuttelee kuin makea valkoviini banaanikärpäsiä. Olisinpa rikas. En ole, mutta silti menen molempiin. :)

Muuten elämä on kai aika mallillaan. En uskoisi että sanon näin, mutta meinaa varmaan tuo kevätaurinko piristää paatunutta kevätvihaajaakin.

Olen nyt myös niin suopealla lässynlää -tuulella, että toivotan kaikille hyvää ystävänpäivää. Ehkä se johtuu vaan tuosta kissasta. En minä mitenkään muuten jaksaisi. (Toinen kuvavaihtoehto oli muuten keskaria näyttävä pieni poika, kuvatekstinä "FUCK YOU, GUYS!" Hihhih. )

Vaikeassa paikassa päivät ovat pidempiä

Tekisipä taas mieli aloittaa alusta. Joojoo, liibalaaba, puhtaalta pöydältä ja muuta paskaa. Se on surullisen usein päällimmäinen tunne kun joku merkittävä asia tuntuu kusevan tai olevan loppumetreillään. Turhan tavallista yrittää aloittaa elämää uudelleen vastoinkäymisten jälkeen. Niin kun ei vaan voi tehdä. Sitä on elinvuosiensa verran ehtinyt joko tuhota tai luoda tulevaisuuden mahdollisuuksia, avata tai sulkea portteja jne. eikä asioita voi tostanoinvaan kumota. Sama se elämä on, vaikka tallukka muuttaisikin sen suuntaa – tai pyrkisi siihen.

Mitä taas voi tehdä, on oletusarvoisesti haistattaa vitut kaikelle ja myöhemmin kokeilla rakentaa heti alkumetreillä tomuksi pamautetusta sikiönrauniosta jotain vähän mukavampaa. Yleinen ylenkatse antaa henkilökohtaista peliaikaa tarkastella tilanteita ja olevaisia sopivan matkan päästä, kunnes uskaltaa hengittää. Tätä kutsutaan myös itsensä pettymyksiltä varjelemiseksi, kuoreensa vetäytymiseksi tai tutummin ja suoremmin kusipäisyydeksi.

Entisenä överisosiaalisena haaveilijana alan hiljalleen kallistua tämän kyynisemmän vaihtoehdon puoleen. Onhan se aina tiedetty, että pessimisti ei pety ja mulukulla on paskanen loppu. Eikun se olikin ahneella. Samako tuo mulle, olen molempia.