Someday somebody's gonna get run down

Neiti vitun idiootti on yhtä ristiriitaa taas.

Lähdetään taas siitä, että minulla menee oikein mainiosti. Pääsin siihen kouluun, mihin haluankin. Olen tyytyväinen itseeni. Mutta kun mua ei oikeastaan kiinnosta. Se on yksi hienoimmista asioista, mitä mulle on vähään aikaan tapahtunut, mutta en jaksa enää olla innostunut asiasta. Jaksoin päivän. Eikä tämä ole jumalauta normaalia, että suunnattoman hieno asia elämässä tapahtuu ja siitä jaksaa iloita 24 tuntia ja rapiat.

En tarkalleen tiedä, mistä kiikastaa. Onko kyse siitä, että olen niin epävarma, etten uskalla onnitella itseäni? Etten pidä saavutustani minään, koska en ole tottunut pitämään tekemisiäni kovin merkittävinä tai kunnioitettavina? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että muut asiat – esimerkiksi työ, ihmissuhteet ja tulevaisuus noin muuten – painavat mieltä liian kanssa? En tiedä.

Sen olen kuitenkin todennut, etten oikein uskalla enää puhua asioistani läheisille ihmisille. Nimenomaan vakavista ja itseäni koskevista asioista. Muutamia tärkeitä juttuja olen mainitsemalla kertonut, mutta haluaisin jutella niistä enemmänkin. En vaan osaa. En koe sitä tarpeelliseksi, ennen kuin ajattelen asiaa tarkemmin. Enkä silloinkaan jostain syystä tohdi vaivata ketään typerillä ongelmillani. Tiedän, että minua kuunneltaisiin. Kuten itse kuuntelisin – eikä se olisi mikään vaiva – mikäli olisi kyse läheiseni hyvinvoinnista.

Tännekin haluaisin laittaa kuvia löydöistäni ja muistoistani. Mutta en ole asiasta riittävän kiinnostunut. En ole mistään riittävän kiinnostunut ja se on pelottavaa.