Vittu vitun vittu.
Anteeksi kielenkäyttöni. Anteeksi myös se etten koskaan kirjoita sopivin väliajoin. Nyt pitää kuitenkin kirjoittaa uudelleen koska tekis mieli heivata ihtensä katolta. Vielä ilmeisesti jokseenkin järjissäni koin, että heivaan itseni ennemmin henkisesti katolta tänne.
En jaksa olla niin vitun typerä, että syyttäisin ylimalkaisen kurjasta olostani maanantaita. Ihan on oma syy. Jos kahvi on loppu, sitä pitää ostaa. Jos läskittää, pitää syödä vähemmän ja juosta. Jos essee ei suju, pitää olla fiksumpi. Jos loukkaa sellaista ihmistä, jota ei ikimaailmassa haluaisi loukata, pitää pyytää nöyrästi anteeksi ja sitten kadota ts. mennä itseensä (ei sillä tavalla) riittävän pitkäksi aikaa. Riittävän pitkä aika on se, joka riittää anteeksiantamiseen. Sellaista en osaa määritellä.
Mutta olin väärässä, taas. Kyrpii myöntää. Mutta mikäpä ei minua kyrpisi, se nyt on jo todettu. Nyt myös myönnetty. Saisinkohan anteeksi.
Missähän helvetin välissä minusta tuli epämiellyttävä persoona? En ole käsittääkseni ollut sellainen.. kymmenenvuotiaana? Tai sitten olen ollut riittävän typerä uskoakseni, että olen jotenkin ihan kiva ja joku tykkää minusta. Juonpa vielä kupillisen paskacappuccinoa lohduttaakseni itseäni. Vaikka minä en ole tässä se joka lohtua ansaitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti