Ah, täällä olen taas, tanssivien kissojen valtakunnassa. Paikassa, jossa pääni muuttuu aineellisesta abstraktiksi olevaksi, ajatukseksi, henkäykseksi – naukaisuksi. Paikassa, jossa sydämeni on vuorotellen jäätä, kiveä, kultaa tai lämmintä ilmaa. Oli mitä tahansa ainetta tai aineetonta, pääni ei koskaan ole tyhjä. (Ihan vaan biologisesta syystä – siellä on kaikenlaisia elimiä, joita päässä kuuluukin olla. Ja sydän, se on lihasta ja verta. En huijaa itseänikään.)
Minun on ollut tänään vaikea katsoa itseäni tai muita. On ollut vaikea saada ruokaa alas ja sanoja ulos. Kaulallani keikkuva keräkaali on tällä kertaa täynnä vihreää (ainakin kuvittelen sen vihreäksi) limaa ja tuntuu, että koko kuuppa olisi paisunut paineen vaikutuksesta suunnattomaksi kuumailmapalloksi. Vaikken sanoja saisi pihalle, haluaisin tuon elämääni tuhoavan mönjän ulos.
Tein tunnelukkotestin. Sen mukaan taidan olla aikamoisessa lukossa. Toisaalta se ei haittaa minua yhtään, se kuuluu minuun. Moisen pitäisi varmaan haitata ja huolestuttaa, mutta minkäs niille lukoille mahtaa. En ole oikeastaan edes ihan varma, uskonko typerään testiin. Kuka päättää, että minun pitäisi luopua pessimistis-kyynisestä ajatusmaailmastani ja olla itselleni erityisen armollinen?
Kyseessä on vain jonkun keksimä lempeä elämäntyyli, positiivinen liibalaaba ja uskalla innostua -asenne, jotta ihmisten itsetunto kohoaisi ja turhanpäiväinen small talk helpottuisi entisestään. Minä olen hyvin tietoinen niistä asioista mitä osaan ja mitä en osaa. Olen myös huomattavan kykenevä small talkiin ja monesti jopa vallan onnellinen sekä iloinen, vaikken olekaan positiivinen luonne, enkä osaa odottaa hyviä asioita tapahtuviksi.
En siis osaa nähdä vainoharhojani ja tunnelukkojani pelkästään huonoina asioina. Pitäähän jonkun olla lukossa, ettei koko maailma olisi ammollaan. Ai niin, se testi sanoi, etten ole emotionaalisesti lainkaan estynyt. Hienoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti