Rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus rakkaus.
Kuinka yksi maailman luonnollisimmista asioista voi olla niin jumalattoman vaikea?
Miksi itseään ei voi koskaan oppia rakastamaan?
Olen niin tarvitseva, että ahdistaa. Olen niin ahdistunut, että pelottaa. Olen peloissani koko ajan. Minulla tuntuu jostain syystä olevan suunnaton tarve kärsiä ja riutua. Kaikki olisi hyvin ja ihanasti, mutta minä teen kaikesta tuskaista miettimällä asioita, sanomalla asioita, joita ei pitäisi sanoa ja reagoimalla kuulemiini asioihin liian voimakkaasti. Pitäisi osata piiloutua itseensä, eikä antaa mitään ilmi niin helposti. Siinä rytäkässä tulee vaan paperiviiltoja sieluun.
Sanovat, että olen emootioeläjä, käyn tunteilla. Tottahan se on. Olen ihan vietävissä: oli tunne hyvä tai huono, se on aina voimakas. Välinpitämättömyyskin kaikessa kylmässä neutraaliudessaan on sattuessaan niin vahvaa, että se menee itsetuhoiseksi. Kun millään ei ihan oikeasti ole merkitystä. Joskus joku terapeuttisetä sanoi minulle, että oma herkkyys pitää osata nähdä voimavarana ja valjastaa se omaksi hyödyksi. Kyllä, teen kappaleita siitä kuinka tuntuu paskalta tai kummalliselta tai rakastan tai en rakasta. Mutta en minä yhtäkään tunnetilaani taida ymmärtää.
Joitakin asioita on hyvä saada ulos ja joitakin olisi hyvä pitää sisällään. Minä olen nyt taas tehnyt sen, että päästin kaikki asiat ulos ja olo on varmaan vähän puhtaampi. Liittyvätköhän nämä jutut nyt niihin tunnelukkoihin, joita mulla kuulemma on paljon? Olenko minä avannut sellaisen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti