Uuden ajan kynnyksellä sitä taas erehtyy ajattelemaan itseään syvällisemmin. Kuin iskusta luulee näkevänsä itsensä kokonaisuutena ja vuosiensa summana. Ymmärtää vanhat virheensä, antaa ne ehkä anteeksi - tai ainakin yrittää estellä niitä toistumasta. Huomaa ja yhdistelee pikkuasioita menneestä - oikein vai väärin, ei sen väliä kun kokemus on oivaltava: "Tämän seikan takia suhteeni tähän ihmiseen on tällainen eikä siksi voinut kestää" jne. Sitä on aina välillä niin täynnä itseään siitä syystä, että tuntee nuoremman ja monissa tapauksissa tyhmemmän minänsä paremmin jälkiviisaana. Saahan sitä egoaan toki kasvattaa niinkin.
Minä täytän kohta 23. Nuorempana, noin 13-vuotiaana ajattelin, että 23-vuotiaana minulla on lapsi vähintäänkin mahassa, jos nyt ei vielä ulkona maailmassa. Ehkä toinenkin. Ja mies - siis aviopuoliso, tai avo-, tai ainakin poikaystävä. Ja kissa. Ja boheemi asunto ja vihreät arvot ja vanha Jopo. Melkoisia ennustuksia, pohdin tässä. Sitä on nohevana esiteininä tehnyt itselleen melkoisen kymmenvuotissuunnitelman.
Hämmentävintä on se, että suunnitelma ei niin kovin kauas nykytodellisuudesta jää. Asunto on, sisustus on varmasti jonkun mielestä boheemi. Tyyli on tuskin kovasti muuttunut kymmenessä vuodessa. Kissa olisi ilman allergiaa. Pyörä ei ole Jopo, mutta vanhan liiton pätevä mummomalli silti ja palvelee oivasti vihreitä tavoitteita. Miehiä on kyllä riittänyt, niitäkin yhden hipin tarpeisiin aivan tarpeeksi. Ei ole lasta. Eikä tarvitse ollakaan.
Luulen, luulin, että minulla olisi oikein kovemman luokan ikäkriisi. Ei minulla taida ollakaan. Olenhan yhä hukassa, enemmän kuin ajattelin olevani jo näin aikuisena. Uskoisin, että tiedon ja kokemuksen lisäännyttyä myös hämmennys uudesta tiedosta ja kokemuksesta lisääntyy - näinollen hukassaolemisen määrä on suhteessa ikävuosiin ja ihmisenä kasvamiseen pysyvä vakiona. Eri asia on se, kuinka oppimiensa uusien asioiden ja toimintamallien myötä ymmärtää käsitellä omaa hämmentymistään.
Olen aina kuunnellut paljon neuvoja siitä, mihin suuntaan elämässä pitäisi mennä ja mitä valintoja kiperässä tilanteessa tehdä. Olen myös pyytänyt niitä ja pitänyt niitä suuressa arvossa. Mikä minua nykyään joskus mietityttää - ihan kevyesti, ei vakavissaan, on se, että olisinko tehnyt samat valinnat ilman niitä painavia neuvoja lähipiiriltä? En osaa vastata. Ei varmasti pidäkään osata. Olen kuitenkin oppinut pitämään omaa mielipidettäni kaikkein suurimmassa arvossa, jos päätös koskee pääasiallisesti omaa kinttupolkuani. Subjektiivinen tietoisuus omien valintojen perustelluudesta kasvaa jatkuvasti. Olen siitä mielissäni.
Siispä, vaikka en vielä olekaan äiti tai muunlainen vastuullinen aikuinen tai täysipainoinen, kortensa kekoon kantava hyväksyttävä ja korrekti yhteiskunnan jäsen, minulla on hommat ihan hyvin. On rakkautta, ystävällismielisyyttä, tekemistä. On muutama lantti mammonaa ja mielin määrin kahvia (tänään siinä on kanelia kardemummaa kauramaitoa). Tupakkaa säännöstellysti. Kaapissa kolme hyvää punaviiniä. Voisi myös olla kilo halpaa juustoa, mutta olin ekologisesti valveutunut, enkä ostanut. Nyt harmittaa. Kävelen ehkä takaisin kauppaan sen kimpaleen takia.
Viimeisimmäksi viisaus, jonka kuulin sunnuntaijameissa ja joka järisytti tietoisuuttani:
"Don't try to become something. You already are. We are already parts of the universe - we don't need to go anywhere."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti