"On varmaan vaikeaa, kun tunne-elämä on tuollaista jatkuvaa vuoristorataa."

Oh, man, what are we seeing here?
Life's changed. 
We share similar fireheads.

Onko se lopulta niin vaikeaa? Tässä on nyt tapahtunut jotain ihan hullua reilun viikon sisällä. Kuukaudesta puhumattakaan. Koko elämä uusiksi - kanna elämä ulos, kanna elämä sisään. Minulla on taas ihan oma pikku kolo, jonne koteloitua ja aukoa lukkoja, nuolla avohaavoja hiljakseen ja kenenkään näkemättä tai aavistamatta.

Minulla on myös tunne. Sellainen, joka peittää kaiken alleen. Senkin, että olin / olen yhä henkisesti aivan helvetin finaalissa, loppu, slut - jos rumasti pitää sanoa. Ihan käsittämättömän väsynyt, uupunut, alaston ja lamaantunut. Mutta tämä tunne sai minuun jotakin ihan uudenlaista virtaa, kiinnostusta elämää kohtaan. Uteliaisuuteni, se sisäsyntyinen, varovaisuuden ja varpaillaanolon piilossa nukkunut, heräsi vihdoin liian pitkiltä talviuniltaan.

Yksin olin onnellisempi kuin aikoihin, nyt olen sekaisin onnesta. Vaikka pelottaa aivan uskomattoman paljon. Tässä on nyt kaikki taas menetettävissä. Minä olen niin paljas, että minua on todella helppo satuttaa. Ei auta kuin luottaa siihen, että hän ei sitä tee. Minä luotan.

(Kaikesta huolimatta tänään ahdistaa. Se varmaan kuuluu minuna olemiseen olennaisena palasena.)