Olen viime ajat taas aivan sattumalta ajautunut pohtimaan olevaisuuttani syvällisesti. Mikä tuntuu aidolta ja aidosti hyvältä, mikä on pakotettua ja miksi teen juuri niitä asioita mitä teen? Olen alkanut viihtyä ihan himppusen enemmän yksin, mikä on hyvä. Aiemmin pelkäsin yksinäisyyttä. Muutos on toki pikkuinen, mutta minulle varsin merkittävä. Onko tämä nyt sitä ihmisenä kasvamista?
Rakastan työntekoa. Rakastan tuntea oloni merkittäväksi ja tarpeelliseksi, rakastan tarkastella huolella tehtyä oman käden jälkeä. Kiirettä en rakasta, mutta se on välttämätön paha tyydytystä tuovan työn keskellä. On toki rankkaa istua perseellään +-9 tuntia, naputella, venkslata ja soitella ynnä pohtia hommia loppupäivä, mutta ah sitä ihanuutta kun jonkun tärkeän toimen saa tehtyä valmiiksi ja hyvin. Minussa todellakin olisi ainesta työnarkomaaniksi, täytyy pitää kiinni myös omasta ajasta ja rauhasta.
Olen myös pohtinut ikääni. 20. Kaksikymmentä. Kaikki sanovat, että "olet vielä nuori, ehdit miettiä vakavia asioita myöhemminkin, sinulla on aikaa käydä vielä monia kouluja, nauti nyt ja riehu vielä kun jaksat ja ehdit" yms. Pidän kyllä vapaasta, aikatauluttomasta elämästä ja elämyksistä mutten kestä sellaisen päämäärättömyyttä loputtomiin.
Haluan tavoitteen. Olen todennut jo muinoin, että se ei ainakaan ole perhe-elämäidylli; rivarinpätkä, pari lasta, Volkswagen ja kultainennoutaja. Mutta mitä sitten? Riittävästi rahaa, että voin matkustella ja nauttia myöhemminkin? En tiedä. Sen pitää olla jotain luovuutta ja etsimisenhalua tyydyttävää. Jotain missä olen hyvä ja mistä saan kenties muutakin kuin hilloa.
Pelkään, että pohtimisaika jää liian lyhyeksi.
Miksi kiire ja vastuu tuntuu näin hyvältä? Ja miksi mielummin nukun yöni kuin juhlin ne? Miten ihmeessä voin edes olettaa tietäväni mitä haluan elämälläni tehdä? Tämä on hyvin huolestuttavaa, mutta tuskin pysyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti