Sanotaan, että kotiin palaavat ihmiset eivät ole samoja oltuaan pitkään poissa, niin kuin pitkään yksin olleet eivät ole samoja kuin ennen yksinoloa. Missä vaiheessa sitä muuttuu lopullisesti? Entäs jos se onkin lopulta yllättävän helppoa unohtaa ne asiat, joiden kanssa joskus kuului yhteen, joihin sulautui ja jotka aikanaan olivat kiinteä osa omaa minuutta? Minä pelkään sellaista. Minä pelkään juurettomuutta, vaikka juureni eivät olekaan kovin kiinteästi missään. Olen rakentanut kodin siitä, mitä on ympärillä, ihmisistä ja tunteista – en niinkään kotiutunut yhteen tiettyyn paikkaan.
On myös ihan järisyttävän pelottavaa huomata muutokset omassa itsessään. Missä välissä ne ehtivät tapahtua, jos muutoksen huomaa vasta sen tapahduttua? Vai onko pienikin muutos ihmisessä niin suuri, että siitä järkyttyy väistämättä? Olen henkisesti aivan levälläni ja kenties enemmän murskana kuin koskaan, mutta silti tunnen itseni jotenkin vahvemmaksi kuin ennen. Uskomaton paradoksi. Olen rohkeampi, mutta pelkään enemmän. Tunnen enemmän, mutta olen kylmempi. En tiedä mitä ajatella.
Tällä hetkellä en taida keksiä yhtään asiaa, jota en pelkäisi. Ehkä kissanpentuja. Tosin pelkään niidenkin puolesta, sitä mitä maailma voi tehdä. Pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta olen täysin hysteerinen. Onneksi tiedän syyt näille hämmentyneille ja kummallisille tunteille. Onneksi pääsen pian pois täältä, muutamaksi hetkeksi sinne, missä on minulle rakasta kohdattavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti