Minulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta mitään ei vaan tule ulos. En tiedä edes, miksi ei tule. Minähän voin puhua lämpimikseni vaikka pakkasen helteeksi ja keksin asiaa käytetystä tulitikustakin. Siispä miksei supliikkiuteni riitä asioihin, joita haluaisin ihan oikeasti sanoa? Taidanko enää onnettoman small talk -paskan, joka tekee minusta täysin pinnallisen ja aivottoman kikattelurobotin? Ahdistun ennen sitä.
Puheoksennustakin enemmän helpottaisi spontaani itku. En ole itkenyt pitkään aikaan, mikä on täysin hälyttävää. Yleensä itken ilosta, surusta, vihasta, liikutuksesta, väsymyksestä ja muuten vaan. Vähintäänkin silloin, kun vuodan verta viikon. Eikä mitään. Ei kyynelen kyyneltä, vaikka olen ollut niin vihainen, kuin aivan tautisen onnellinenkin.
Tätäkö tämä tulee olemaan? Minulta on näemmä mennyt vähän ohi se vaihe, missä sulkeuduin kuoreeni niin, että elämäni harvinaisen varhaisessa vaiheessa opetellut ja kiitettävästi ylläpidetyt keskustelu- ja kyynelehtimiskyvyt katosivat. Pelottaa, tulevatkohan ne takaisin? Ei se oksennustautikaan oksentamatta helpota ja jos ei muuten tule, niin pitää laittaa sormet kurkkuun.
Voi olla, että kaikki on oikeasti ihan hyvin ja tämä osaamattomuus-angstipaska on vain pääni sisäisä illuusiota. Enpä usko.
"I’m selfish, impatient, and a little insecure. I make mistakes, I’m out of control, and at times hard to handle. But if you can’t handle me at my worst, then you sure as hell don’t deserve me at my best." – Marilyn Monroe
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti