Tosiaan, hain töitä. Jyväskylän Film Townista. Olisi helvetin huisia, jos pääsisin sinne, mutta olen varma että sinne on aika määrä hakijoita. Katsotaan.
Maksoin myös vuokran. Ajoissa, olen kunnon kansalainen. Ehdin toki jo panikoida varallisuuteni suhteen. Olin kokonaan unohtanut asumistuen (ja äidin) mahtavan voiman. Ja sen, että se maksetaan aina vasta kuun toinen päivä. (Joten taidan maksaa äidille lainani takaisin, ehkä.)
Elämä on siis taas helppoa, ei murehdittavaa. Olen taivaltanut huolettomana nyt reilun viikon. En ole vieläkään tottunut siihen. Voin kuitenkin kertoa, että viimeinen reilu viikko on ollut äärimmäisen rentouttavaa ja rauhoittavaa aikaa. Olen päässyt taas nauttimaan siitä nuoresta elämästä, mikä minulla on.
Tänään heräsin iltapäiväkahdelta pitkien unien jälkeen. Koomailin aikani, kunnes suuntasin rakkaan ystävän kanssa viettämään piknikkiä aaltopuistoon. Jos joku näki siellä tänään kaksi hullua tyttöä, ne olimme me. Lyhyellä matkallani sinne ehtivät polkupyörän ketjut irrota. Niitä väänsin aikani erään herrasmiehen minua auttaessa, mutta tunnelma ei laskenut. Tänään oli mukavaa olla typerä ja hassu.
Kuopion reissu tuli juuri niin tarpeeseen ja oikeaan aikaan kuin matka voi tulla. Reissu, jolla saatoin tajuta, millaisia ihmisiä ja ympäristöjä haluan ympärilleni. Reissu, jolla edes hieman ymmärsin, millainen haluan itse olla ja minkälaisena haluan minut nähtävän. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin – henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. En ole harrastanut vastaavanlaista itsetutkiskelua pitkään aikaan. Luultavasti siksi, ettei aivokapasiteettini ole yksinkertaisesti kestänyt enempää prosessointia, kuin mitä sille on annettu työssäni. En siis ole päässyt myöskään ahaa-elämysten äärelle aikoihin.
En ole kertonut tästä varsinaisesti vielä kenellekään enkä oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua. Tulisiko omia henkisiä oivalluksiaan juhlia ja riemuita vai pitäisikö niihin suhtautua kylmän viileästi uutena osana elämää?
Luulen, etten ole tajunnutkaan pohtimiani asioita vielä täysin. Siksi – kaikesta nauttimisestani huolimatta – tunnen oloni tällä hetkellä varsin orvoksi, kuten tuo kuvan pingviini. "Mulla ei oo paikkaa maailmassa yhyy" yms. Hassua kyllä, kämppäni alkaa hiljalleen tuntua paikalta, missä minun kuuluukin olla. Kodihkolta. Viikko takaperin löysin myös paikan, missä olen täysin kotonani. Se on vaan hieman vaivan takana, muttei se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti