Mitä sitten teen, kun minua ei ole? Kun ihmiseltä on viety kaikki merkittävä, hän on olematon. Hapetonta tyhjiötä nollasta äärettömään. Varjo ja olevan haamu – tai kone, joka toimii muttei tunne. Mitätön, merkityksetön, tuntematon ja melkein yhtä kuin kuollut.
Puhun hiljaa ja ohuesti – niin kuin lannistettu ihminen puhuu. Enää on jäljellä vain viimeisiä sanoja, niitä kaikkein hiljaisimpia, mutta lopullisia. Tärkeimmät on sanottu jo aiemmin. Siihen tarvittiin kaikki rohkeus, mitä minulla on koskaan ollut.
Ei ole mitään syytä nostaa päätä pystyyn tai edes yrittää tarpoa yhtään eteenpäin loputtomassa juoksuhiekassa. Jäisi siihen ja muuttuisi muinaisjäännökseksi. Puoliksi uponneeksi patsaaksi, jota iloiset, valkotakkiset turistit pääsisivät tutkimaan joka jumalan päivä.
Hämmentävä puhelu aamuyön tunteina vanhemman ja viisaamman kaksoseni kanssa avasi minulle inhorealistisen, pelastavan käsityksen siitä, miten aion elää vielä tästä eteenpäin. Neuvo teki minusta edes hieman turran ja helpotti.
"Mutta en mä tiedä mitä mä enää voin tehdä."
"Jatkat paskassa taivaltamista."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti