Tästä uhkaa tulla ihmissuhde-/tunnevammablogi, vaikka en todellakaan suunnitellut tämän olevan sellainen.
Tekstit ovat toinen toistaan angstisempia, muka-analyyttisiä kuralätäköitä, joihin olen oksentanut henkisen tilani.
Se annettakoon minulle kuitenkin anteeksi, koska olen tällä hetkellä elämänvaiheessa, jossa minun pitäisi kyetä vain makaamaan sängyssä, syömään puolikkaita suklaakonvehteja ja katsomaan huonoja romanttisia komedioita nenäliinapaketti sylissäni, silmät suolavettä vuotaen.
Jotenkin oloani kuitenkin helpottaa se, että päätös oli yhteinen ja että tiedän tämän olevan paras mahdollinen vaihtoehto. Eikö se ole ihan luonnollista?
Tietyllä tavalla tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että itken niin vähän. Munhan pitäisi olla aivan rikki. Mutta kun siinä ei ole mitään järkeä.
Olen aivan helvetin hyvä kieriskelemään itsesäälissä. Jos kukaan tai mikään muu ei saa mua itkemään säännöllisin väliajoin, tartun oma-aloitteisesti toimeen. Hartioista kiinni ja painetaan eukkoa suohon.
Onko se mahdollista, että viime syksynä itkin niin paljon että kyynelkanavani tyrehtyivät?
Tai aivojen tunnekeskus totesi, että nyt riittää tällainen saatanan vollotus, koita repiä sitä elämäniloa jostain.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti