Jos joka toinen viikko parisuhteesta on riitelyä ja kriisiä ja joka toinen hyviä hetkiä, niin mistä sen tietää, ovatko hyvät hetket kaiken sen kärsimisen arvoisia?
En ymmärrä enää mistään mitään. Pohdin asioita ihan liikaa, mutten kuitenkaan riittävästi siihen nähden, etten kykene minkäänlaisiin päätöksiin.
Oon lihonut ehkä vähän, en tiedä onko kyseessä stressi vai mikä, mutta ei se kivaa ole. Laihtuahan mun tässä pitäisi, kun aloitin säännöllisen liikunnankin taas. Höh.
Kun on kasvanut toiseen kiinni, on niin kiintynyt, ettei osaa satuttaa, vaikka ei haluaisikaan välttämättä olla siinä. Se on niin helvetin vaikeaa sanoa suoraan ja saada toinen haluamaan kuunnella. Kai sitä mielummin suodattaa ikävät aiheet, jotta voisi jatkaa kuin niistä ei olisi puhuttukaan. Ja suhde jatkuu arkisena, ilman intohimoa ja palavaa tunnetta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti