Kiire ja stressi tekevät minut toimintakyvyttömäksi. Totean sen ehkäpä neljättäsadatta kertaa nuoren elämäni aikana (on tietysti otettava huomioon, etten kovin montaa vuotta ole ajatellut koko asiaa).
Kaipa se on jonkinlainen alitajuinen suojautumiskeino, että oltuani ensin riittävän vihainen ihmishirviö tai vaihtoehtoisesti paniikissa kuin haulikolla uhattu pupu, suljen vaan kylmän viileästi typerät sekä turhat velvollisuudet pois ja keskityn rentoutumiseen.
Mikäli saan olla riittävästi yksin. Enkä puhu nyt aivan välttämättä pelkästään fyysisestä yksinäisyydestä, vaan myös siitä, että saan tehdä asioita itsenäisesti, olin laumassa eli en.
Tarvitsen erityisesti sitä, että kukaan ei kohdista henkilökohtaisia, neuvovia tai arvostelevia ajatuksiaan minuun eikä minulle.
Äärimmäisen jännittävää, että tietynlainen yksinäisyys saa minut ahdistumaan aivan valtavasti. Ahdistava yksinäisyys luo tunteen, jossa seinät tulevat päin, taivas tippuu niskaan ja kaiken muuttuessa paksuksi pimeydeksi koko maailma on yhtäkkiä aivan tyhjä. Odotan taas sitä oloa, kunhan pääsen tästä kämpälleni. Se tulee yleensä viimeistään nukkumaan mennessä.
Mutta tänään olin pitkään keskenäni kotona nauttien yksinolosta. Romaanisen filologian, tuttavallisemmin ranskan kielen valintakokeesta päästyäni lueskelin Cosmopolitania, tein ristikoita, söin jääkaapin tyhjäksi, join kahvia ja nukuin. Olo oli eetvarteista eetvartein.
Hyvä olo säilyi tanssitunnilla ja hyvän ystävän keralla jutellessa, vielä vanhempien luona saunoessakin, kunnes joku keskitti kiinnostuksensa nukkumaanmenoaikoihini.
Minulla ei ole arvostelukykyä sen suhteen, paljonko nukun. Ihme teiniangsti se taas nostaa päätään. Nostalgia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti