Varoitan heti alkuun, etten ole henkisesti kovin tasapainoisessa tilassa tällä hetkellä.
Ihan hyvinhän tässä rullaillaan, vaikka kallo sanookin muuta.
Kaikkikykenemättömyyteni sen kun kasvaa ja kukoistaa. Tyhmä, ruma ja epäkelpo olo on kai tullut jäädäkseen - taas. Syitä sellaiseen ei sinänsä löydy, ainoastaan liiallinen stressi ja tekemisen yltäkylläisyys aiheuttavat vastareaktion, en kykene tekemään mitään ja vihaan sekä halveksin itseäni sen vuoksi. Pakko myöntää, ettei ole erityisen eetvarttia elellä päänsä sisällä, jos ei välitä itsestään ruttotautia enempää. Olen itselleni luuseri niin musiikillisesti kuin sosiaalisestikin, ulkonäöstä ja luovasta työstä puhumattakaan.
Yritän siis paikkailla orastavaa Katariina-vihaani ulkoisilla parannuksilla. Uusi, ihana kuontalo - joka on oikeassa valossa lähes verenpunainen - tekee osittain tehtävänsä. Sen vuoksi minussa on yksi ulkoinen silmää miellyttävä seikka. Hius on aivan vallattoman kauniin värinen ja juuri sitä mitä olen jo pidemmän tovin tavoitellut - kiitos taikurimaisen hyvän hovikampaajani - mutta sopisi toisen naamavärkin kanssa yhteen paljon paremmin.
Äärimmäisen typerää; tuntuu siltä, etten ansaitse näin sieviä hiuksia, saatika mitään suurempia positiivisia asioita. Minähän olen sitä mieltä, että mun pitäisi viettää loppuelämäni erakkona ja olla justiinsa niin ruma kuin olen, ihan vaan siksi, että olen niin mielettömän perseestä. Sekä henkisesti että fyysisesti.
Siitäpä herää iankaikkinen kysymys: Mitä perkeleen sahanpurua minun päässäni seilaa? Onko ihmisen naurettavuudella ja ennen kaikkea pinnallisuudella minkäänlaisia rajoja? Näinkö tämä tästä jatkuu, kunnes totean, että ei ole mitään järkeä suorittaa minkäänlaista panostusta itsensä eteen, koska ei ole sen arvoinen?
Pitäisi luultavasti keskittää ahdistukseen käärityt aggressioni rehellisehköön työntekoon eli "asian" kirjoittamiseen henkilökohtaisen paskan suoltamisen sijaan. Seuraavat puoli tuntia lupaan yrittää niin kovasti kuin ikinä pystyn. Välittämättä siitä, että olen oikeasti pelkkä onneton ja turhanpäiväinen vikisijä-apina.
Parantaakseni oloani ja keventääkseni mustaa, nestemäistä angstia valuvan tekstini onnetonta lopetusta siteeraan Viidan Laurin toiveikkaita sanoja:
Lienet eläin, taikka puu
kaikin soluin, sydämin
usko, tahdo jotakin
niin se kerran tapahtuu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti