Mulla on ollut tosi kiva, rankka viikonloppu.
Eilen oli Ruamjain alias runkkujen 10-vuotisjuhlat ja konsertti. Minä istuin tietysti eturivissä haltioissani - osittain tyytyväisenä, osittain katuvaisena, etten ole lavalla itse. Konsertin jälkeen lähdettiin Aalto-salille pitämään hauskaa kunnolla. Juomaa, ruokaa, laulua ja tanssia. Vanhojen muistelua. Niitä hetkiä, jolloin rakastaa olotilaansa niin paljon, ettei haluaisi lähteä siitä koskaan. Tunsin olevani kotonani.
Tänään tanssittiin afroa antaumuksella. Käytiin kaupunginteatterilla ensin soundcheckissä, sitten lähdettiin Sohwiin palaveeraamaan ja syömään, illalla konserttiin tanssimaan kaikki muu sumuiseksi. Ja voi että tuntuikin hyvältä.
Siinä toinen porukka, jossa viihdyn kuin omassa sängyssäni. Lempeitä, aitoja ihmisiä ja ystäviä, joita yhdistää rakkaus tanssiin ja musiikkiin.
Muutama asia saattaa pitää munkin pääni kasassa vielä hetken. Ehkäpä.
Mutta nyt ei tunnu enää siltä, että elämässä olisi iloa. On vain melankolia ja yksinäinen pieni tyttö.
Tämä helpottaa elämää hetken verran.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti